Ei tästä nyt ihan päiväkirja-päiväkirja sitten tainnutkaan tulla.
Mutta nyt pitää kirjoittaa.
Tässä viime viikkoja elämää eläneenä, seuranneena ja haistelleena sai eilen Vain elämää -uusinnoissa Antti Tuiskun esittämä "Minun Suomeni" taas ihan uusia sävyjä mieleeni.
Antti Tuisku - Minun Suomeni
"Minun Suomeni on leipäjono loputon
Ei kaikille saa elämää ihanaa
Täällä töissä raadetaan
Minun Suomeni on vielä suvaitsematon
Vieläkin vaikeaa täällä on tunnustaa
Ketä oikein rakastaa..."
Niin. Mietin tätä tämänhetkistä tilannetta ja tulevaa. Minua pelottaa, että tämä tilanne pahentaa oman kansamme kahtiajakoisuutta. Että ne, joilla on jo nyt vaikeaa, kohtaavat vielä vaikeampia aikoja ja ne joilla olisi ollut aikaa ja varaa laittaa sukanvarteen, pitävät nyt tiukasti kiinni omista etuisuuksistaan ja ovat sen verran äänekkäitä ja kyvykkäitä, että siinä myös onnistuvat - pahimmassa tapauksessa tiukemmalla elävien kustannuksella.
Omat ajatukseni ovat lähinnä niiden puolella, joiden pärjääminen on ollut eri tavoilla haastavaa jo tähän saakka ja jotka ovat ehkä pysyneet pinnalla juuri ja juuri. Toivottavasti kukaan ei ole henkisesti yksin juuri nyt, täysin unohdettuna hädän ja pelon hetkellä. Omat ajatukseni ovat lasten ja nuorten puolella. Mietin mitä tämä aika heille tekee ihan kehityspsykologisessakin mielessä. Miten pystymme takaamaan heille tulevaisuudenuskon ja luottamuksen siihen, että yhteiskunta kyllä pitää huolta omistaan. Ihminen ihmisestä.
Mietin miten me kansakuntana osaamme nyt kohdistaa solidaarisuutemme ja tukemme oikeaan osoitteeseen ja oikeilla keinoilla niin ettei kenenkään osasta tulisi kestämätön. Tämä tilanne on kaikessa kaoottisuudessaan myös yhteiskuntamme syvimmän sivistyneisyyden mitta.
Jos me olisimme nyt uppoamassa olevalla Titanicilla, miten me sekä yhteisönä että yksilöinä toimimme? Olenko sittenkin se vahva, joka repii pelastusliivit toisen käsistä ja survoudun terävin kyynärpäin pelastusveneeseen? Olenko juuri minä tärkeämpi kuin se toinen?
Olen nähnyt jo tähän astisen yhteiskunnan kahtiajakoisuuden aiheuttaneen ihmisissä katkeruutta. Jos tällaisessa hätätilanteessa synnytämme enenevissä määrin ja entistä suurempaan väkijoukkoon katkeruutta, koko laiva uppoaa paljon nopeammin. Kuinka moni meistä jäisi silloin pinnalle?
Pahoittelut, että kirjoituksen sävy on hieman alakuloinen. Mutta se kuvastakoon tätä ajanjaksoa, tätä ihmisen mielen aaltoliikettä, ajoittaista mielialan latistumista ja huolta meidän kaikkien huomisesta.
Seuraava kirjoitukseni saa luvan olla positiivisempi. Ehkä silloin kirjoitan jo lämpimämmistä päivistä, havainnoista siitä, miten ihmiset kylvävät välittävää ja lämminhenkistä mieltä ympäriinsä ja miten toivo solisee kuin keväinen puro ihmisen luota ihmisen luo voimistuen lopulta isoksi vuoksi.
Kaunista huhtikuun sunnuntaita sinulle!
