Vaunumuistoja

Kävimme tänään siivoamassa asuntovaunuamme. Vaunu on minulle melkein kuin pyhäkkö, se on varustettu tärkeillä asioilla ja muistoilla, vapauden tunteellakin.

Ehkä kaksi esinettä vaunussa on ylitse muiden. Toinen on pieni päiväkirja ja toinen on vielä pienempi, mutta paksu mietelausekirja "Toivo". Olin antanut sellaisen ystävälleni kolme päivää ennen hänen kuolemaansa ja ostin itselleni samanlaisen silloin kun alkoi tuntua, että kirjan ajatuksille voisi olla käyttöä. Mietelauseet ovat siitä jänniä -kuten runot ja laulujen sanatkin- että niistä löytää aina jotain uutta ja ne voivat istua erilaisiin tilanteisiin. Joskus niistä aukenee uusia merkityksiä uusien kokemusten myötä.

Hankimme tosiaan ensimmäisen asuntovaunumme keväällä 2009 kun mikään ei enää ollut varmaa. Ajatuksemme oli alunperin vaihtaa automme johonkin vanhaan asuntoautoon, mutta päädyimme lopulta katsomaan asuntovaunuja hoksattuamme, että siten pääsisimme edullisemmin ja voisimme tarvittaessa myydä sen helposti pois menettämättä samalla kulkupeliä.

Ensimmäiseen matkaan lähdettiin kokeilumielellä, emme osanneet ennustaa miten pitkään silloin vielä leikki-ikäiset pojat jaksaisivat matkustaa autossa. Olimme päättäneet "mennä virran mukana", tekemättä sen kummempaa matkasuunnitelmaa. Yllätykseksemme pojille iski maisemien, kilometrien ja lopulta tunturien ja porojen nälkä. Ajelehdimme Puolangan ja Ranuan kautta aina Kilpisjärvelle ja Skibotnin kautta Altaan. Minä olin niin vahvoissa kipulääkkeissä, että minusta oli lähinnä makaamaan pöppyrässä. Silti matka oli minulle suuri elämys, voimia antava ja kannatteleva kokemus. Silmät ahmivat ja sielu tallensi.

Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.
-Margaret Drabble-

Voimakkain muisto on korkealta Kvaenangsfjelletin tunturista, jonne jäimme levähdysalueelle yöpymään. Levähdysalueen vieressä oli vanhoja turvekammeja. Luin myöhemmin jostain kirjasta, että Kautokeinon saamelaiset olivat aikoinaan käyttäneet noita kammeja siirtyessään porotokkien kanssa kesäksi Jäämeren rannikon saariin ja kesän jälkeen sieltä pois. Meidän reissumme oli kesä-heinäkuun vaihteessa. Silloin tunturissa oli paikoin paksultikin lunta ja katselimme lasten kanssa asuntovaunun ikkunasta porojen jotoamista tunturin lumessa. Tuuli tuiversi, ilma oli kuulas, mutta lämpötila vain viitisen astetta. Aurinko paistoi kirkkaasti koko yön. Katselin sitä valoa ja kauneutta toistuvasti vaunun kaihdinten raosta ja onnen kyyneleet valuivat poskillani. Tuntui kuin olisin ollut lähempänä jotakin hyvin tärkeää. Ehkä menneitten rakkaiden sieluja, ehkä elämän alkulähdettä, ehkä maailmankaikkeutta tai ikuisuutta. Tuntuu kuin tunturin kivirakassa olisi kaikki. Kuin tunturin tuulessa yhä olisi mukana sitä hengitystä tai naurua, joka rakkaiden huulilta joskus karkasi.

Toivo on valveilla olevan unta.
-Plinus vanhempi-

En ajattele kaikkea kurjuutta vaan yhä jäljellä olevaa kauneutta.
-Anne Frank-

Seuraavana aamuna kelpasi huuhdella kasvot tunturipuron kylmänraikkaassa vedessä ja lähteä jatkamaan matkaa.

Ajatella, tuosta on kulunut kohta viisi vuotta ja olemme saaneet tehdä lukemattomia yhteisiä matkoja sen jälkeen. Ja joka kerta matkaan lähtiessä on yhtä juhlavaa nähdä sivupeilistä pala vaunun kylkeä ja pala kesäistä taivasta.

Taidan tietää, mistä tänä iltana unelmoin.

Desireless - Voyage Voyage

Disco

Olin eilen koulun discossa valvojana elämäni ensimmäistä kertaa. Ilta oli elämys itsellenikin, koululaisille varmastikin silti ihan omanlaisensa.

Minulla se oli tutkimusmatka kouluikäiseen lapseen ja nuoreen. Oli mielenkiintoista seurata discoväen olemista ja sosiaalista kanssakäymistä. Oli mukava kohdata erilaisia ja eri-ikäisiä discoilijoita. Oma lisänsä oli siinä, että suuri osa heistä oli minulle jollain tapaa ennalta tuttuja, jos ei muuta niin kasvoina. Hämmentävää oli se, että joku juuri apupyörien kanssa epävakaasti ohi viipottanut ilmestyi puffettitiskin viereen silmät samalla korkeudella kuin omani, toisaalta niin tuttuna ja toisaalta niin kovin muuttuneena. Mitä hänelle mahtaa kuulua nykyään? Mitä hän mahtaa ajatella juuri nyt? Onko hän onnellinen? Mistä hän haaveilee?

Olen välillä ollut pessimisti ja kyynikko ja skeptikko ja mitä vielä, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että kasvava väki täällä on viehättävää ja hienoa. Katsotaan silmiin, tervehditään, kiitetään. Ehkä ujosti, mutta silti. Ja skannataan sitä, mitä se aikuinen tekee siellä tiskin toisella puolella. Miten aikuinen katsoo, miten reagoi, miten vastaa. Tykkääkö se musta? Kelpaanko mä? Jollekin discoilta saattaa olla nopeasti ohimenevä metelirikas hetki. Jollekin se saattaa olla kohtaaminen, jolla on merkitystä.

Näitä kohtaamisia en väsy ajattelemaan. Me jokainen jätämme jokaisessa kontaktissa jäljen toiseen ihmiseen. Kasvavalla ihmisellä se jälki vaikuttaa sosiaalisen vuorovaikutuksen kehittymisen lisäksi identiteetin muodostumiseen. Siksi kohtaamisia pitää harjoitella, niihin pitää antaa eväitä sekä kotona että maailmalla. Ja mikä tärkeintä, niistä kohtaamisista tulisi jäädä lämmin maku. Jos kuvittelen olevani peili tiskin toisella puolella, toivon, että koko olemassaolonsa oikeutusta peilaavalle välittyy heijastuspintaan kuva itsestään hyväksyttävänä, arvostettavana yksilönä. Hei, sinä olet ihan jees. Sinun kanssasi on mukava vaihtaa pari sanaa ja olet niiden sanojen arvoinen. Mukavaa päivänjatkoa. Ja elämän, jos ei myöhemmin nähdä. Toivon myötätuulia pieneen ja kiikkerään purteesi loppumatkalle, sinä pieni urhea matkaaja. Luota purjeisiin!

Olen iloinnut siitä, että pienellä kylällämme on ollut tarjolla mukavia kohtaamisen muotoja. Yksi jokavuotinen ihana kohtaaminen on ollut pääsiäisen ajan virpomisperinne. Joskus minäkin pakenin kotoa palmusunnuntaiksi, koska en ollut hoksannut varustautua virpomispalkkioin enkä ehkä ymmärtänyt virpomisperinteen suomia mahdollisuuksia. Jossain vaiheessa huomasin, että virpominen on yksi ikiaikainen toisen ihmisen vuorovaikutuksellisen kohtaamisen muoto. Ei se ole pelkästään se vitsa ja ne herkut. Se on vaivannäköä ja valmistelua, valmistautumista vuorovaikutustilanteeseen ja sen jälkeen joko aukeavia tai kiinni pysyviä ovia, iloisia tai vihaisia kasvoja. Useimmiten ilahtunut hymy ja palkkio vaivannäöstä. Siinä ei ole pelkästään pieni pilkkunenä saavana osapuolena, tiedän jo useamman osoitteen, jossa on keittiön verhoa raoteltu toiveikkaana aamuaikaisesta josko niitä pieniä -ehkä tuntemattomia- ystäviä saapuisi pitkän talven jälkeen yhtä keväistä päivää kirkastamaan. Olen tainnut huomaamattani liittyä siihen verhon raottelijoiden joukkoon, vaikken vielä vanha olekaan. Olen virpomiskulttuurista yhtä innoissani kuin lapset ja odotan uusia kohtaamisia.

Luonnollisia kohtaamistilanteita suovat yleensä arjen asioimispaikat. Sen vuoksi asiakaspalvelun sävyllä on merkityksensä. Meidän kylällämme on jäljellä hammashuolto, kirjasto ja huoltoasema. Siellä lapset saavat harjoitella asiointia ja kanssakäymistä muun kuin perhe- tai koulupiirin kanssa. Jos lisätään tähän vielä apteekki (siellä lapset harvemmin asioivat itsekseen), saadaan näkyviin se tarjonta, jota vanhemmalla väestöllä on kylällämme vuorovaikutteiseen kohtaamiseen mikäli omasta takaa ei sosiaalista elämää ole. Jollekin saattaa kirjastokäynti olla päivän ainoa kontakti elävään ihmiseen, mahdollisuus aitoon vastavuoroiseen kommunikaatioon.

Muistan yhä, kun vuosia sitten pysähdyin vanhemman rouvan juttusille vauvaa vaunutellessani kylänraitilla. Rouva oli tohkeissaan viimeaikaisista tapahtumista, melkein kuohuksissaan. Ihmettelin hetken hänen tuttaviensa kansainvälisiä nimiä, kunnes oivalsin hänen puhuvan Kauniista ja rohkeista.  Aluksi tilanne hieman hymyilytti, mutta hiljalleen hymyni muuttui surumieliseksi. Siinä oli sen rouvan tapahtumat ja kuulumiset ja kohtaamiset. Hän kohtasi ihmisiä televisiossa ja eli niiden mukana. Päätin silloin, että minulla ei vastaisuudessa voi olla niin kiire, etten ehtisi muutamaa sanaa pysähtyä vaihtamaan. En vaan enää pysty muistamaan, miksen juurikaan nähnyt häntä sen jälkeen. Veikö elämä vaan mennessään, siirryinkö itse työelämään vai tapahtuiko tuolle tuntemattomalle rouvalle jotain? Sen tiedän, että siitäkin kohtaamisesta jäi jälki. Ainakin minuun.

- - -

Nukuin huonosti yön, koska bunkabunka jäi soimaan korviini. Taivuttuani viimein aamuyön tunteina nousemaan kuvittelin kirjoittavani tänne riehakkaan discotekstin ja päättäväni sen oman kouluaikani discohitteihin. Ehkä linkitän kuitenkin kappaleen, joka kuvastaa ajatuksiani eilen hämyisen discon puffettitiskin takana ja milloin missäkin tilanteessa discoilijoiden kanssa jutellessa. "Mene edeltä kyllä se jää kantaa,ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan..."

                                    Stella - Aamun kuiskaus

Testamentti

Rakkaat poikaseni, tämä kirjoitus on kirjoitettu siihen totuuten nojaten, että jonain päivänä minun maallinen taipaleeni päättyy ja sitä ajatellen, että haluan jättää teille perintöni.

Maallista perintöä minulla ei luultavasti ole jätettävänä riideltäväksi saakka, jakakaa se siis sovinnolla -muistaen, että mikään raha maan päällä ei voi korvata sydämen valuuttaa eikä rahalla voi ostaa takaisin sitä mikä sydämen kylmyydellä on myyty pois.

Minulla ei oikeastaan ole teille antaa muuta perintöä kuin rakkaus. Se rakkaus joka vallitsee kaikkialla. Rakkaus jota ei voi omistaa ja jota ei voi hallita tai määrätä. Perintöni saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta uskon, että se on ainoa valuutta jonka markkina-arvo ei vähene ajassa tai olevaisuudessa liikuttaessa. Se on ainoa valuutta joka tuottaa varmasti korkeaa korkoa, sijoitetaanpa se mihin tahansa.

Niin kuin rakkaus tulee ihmiselle kaksinkertaisena takaisin, niin tulee myös hyvä ja paha. Käyttäkää siis älyänne viisaasti ja oikeamielisin tarkoitusperin. Älkää etsikö viisautta ehdottomuuksista ja sokeasti vahvoja mielipiteitä uskoen. Etsikää sitä mieluummin luonnosta -sen osoittamasta suhteellisuudesta ihmisen olemassaoloon- ja hiljaisuudesta. Tutkiskelkaa itseänne, yrittäkää olla itsellenne rehellisiä ja löydätte vastauksia siitä mikä oikein on. Pyrkikää ymmärtämään ihmismieltä ja siihen vaikuttavia voimia, siten kykenette paremmin näkemään sen mitä minkäkin toiminnan takana on. Suodattakaa kuulemanne ja lukemanne, poimikaa sieltä se hyvä mikä järkeenne käy ja kyseenalaistakaa se mikä liiaksi arveluttaa. Pitäkää kirkkaana mielessänne se, että epärehellisyys synnyttää epäluottamusta, myös suhteessa omaan itseen.

Muistakaa, että kyetäkseen rakastamaan muita pitää rakastaa myös itseään -terveellä tavalla. Yrittäkää olla rehellisiä mutta myös armeliaita ja anteeksiantavaisia itsellenne, samoin kuin muita ihmisiä kohtaan. Ihminen on erehtyväinen, mutta ihmisellä on myös kyky oppia erehdyksistään. Uskokaa siis ihmisen kykyyn muuttua, kasvaa ja kehittyä elämänsä varrella ja hyväksykää se, että ihmiset, asiat ja mittasuhteet saattavat muuttua ajan mukana erilaisiksi kuin olette tottuneet niiden olevan. Varokaa tuomitsemasta ihmisiä, sillä ette itsekään pysty välttymään teoilta joista teitä voitaisiin tuomita. Älkää etsikö virheitä muista vaan auttakaa lähimmäisiänne kehittämään hyviä puoliaan. Ottakaa huomioon, että sisäinen kauneus ei yleensä ole niin haurasta ja katoavaista kuin ulkoinen kauneus ja loisto. Suhteuttakaa siis asiat joihin kohdistatte voimavaranne.

Kunnioittakaa yksilön vapautta niin ajattelussa kuin toiminnassakin. Ihmisen on hyvä saada kehittyä sinä ihmisenä mikä ominta häntä on. Emme voi hallita toisen mieltä emmekä halua. Erityisesti rakastakaa niitä, jotka ovat teitä pienempiä, henkisesti, fyysisesti tai iällisesti. Antakaa heille rauha kasvuun ja vaalikaa heidän oikeuksiaan. Näin tulette vaalineeksi lupausta tulevaisuudesta.

Muistakaa, että rakkaus ei lopu olemasta vaikka se joskus kätkeytyykin taitavasti. Elämässä saattaa olla rakkaudettoman tuntuisia aikoja. Katsokaa silloin käsiänne ja jalkojanne, nipistäkää ihoanne. Te olette rakkauden synnyttämiä ja te olette synnyttäneet lisää rakkautta maailmaan syntymällä. Se rakkaus pysyy ja värjyy jossain sydämenne sopukoissa, siellä mistä pystytte kaivamaan mielikuvan äitinne hymystä. Sitä hymyä hymyilen teille nyt ja jokainen hetki, lämpimästi. Iloitsen ilojanne, suren surujanne. Ennen kaikkea olen ylpeä siitä että olen saanut synnyttää juuri teidät maailmaan.

Toivon että jatkatte perintöäni, joko biologisesti tai sosiaalisesti. Älkää kätkekö sitä kateilta luonteilta vaan näyttäkää sen olemassaolo ja jakakaa siitä kaikille jotka sitä tarvitsevat. Niillekin, jotka eivät tiedä sitä tarvitsevansa. Ja muistakaa, että mitä enemmän perintöäni tuhlaatte, sitä kiihkeämmin se tuplaantuu.

Uskon ja luotan teihin.

Ikuisesti rakastaen: äiti. 



(Kirjoitettu pojilleni alunperin 12.8.2006)

                                     Enigma - Return to innocence

Valtataistelu

Kolmoishermosärky on ollut kannoillani viime päivinä. Olen kiihdyttänyt pakoani ja miettinyt minne piiloutuisin. Kannoilla ollessa kolmoishermosärky ärsyttelee hampaita, juilauttelee nenäonteloissa, lähettää pieniä vihjaavia sähköiskun poikasia. Se nauttii pelottelemisesta. Se tietää, että minä en voi tietää milloin se saa minut kunnolla satimeen. Tyytyykö se vain leikittelemään saalillaan vai aloittaako se teurastuksen, kiduttamisen kunnolla?

Juuri kun olin oppinut muistamaan, että kova pakkanen on pahasta, se iskeekin vielä salakavalammin pakkasen lauhduttua. Se vetää ulkoilmassa parilla ensiaskeleella hampaiden kautta. Se uskottelee, että nyt pärjäät tovin ilman kasvosuojaa -ja tulee oltuani puoli tuntia lämpimissä sisätiloissa ilkkumaan hyväuskoisuuttani ja jomottamaan poskeani. Se antaa liekkinsä nuolla etuhampaista kohti nenänpieltä. Olenko riittävän nopea? Auttaako nopeus tällä kertaa?

Halpamaisin piirre kolmoishermosäryssä on se, että juuri kun kuvittelet oppineesi tuntemaan sen luonteen, se muuntautuu. Se vaihtaa hyökkäystaktiikkaa, se reagoi ihan eri asioista tai eri tavalla kuin aiemmin. Se tuleekin ihan eri vuorokauden aikaan tai jättääkin menemättä pois. Ei, siinä ei ole mitään logiikkaa. Ainoa logiikka minkä minä siitä olen tavoittanut on se, että voimakas yliherkkyysreaktio saa sen väistymään. Ehkä se silloin kuvittelee jo voittaneensa taistelun. Sitäkin logiikkaa olen päässyt todistamaan vain kahdesti ja uusia kertoja en edes toivo. Neurologin tuomio oli viimeisimmän rökitykseni jälkeen melko yksiselittelinen: kokeillaan vielä gabapentiiniä ja nostetaan sitten kädet pystyyn. No can do.

Minä olen sitten päättänyt keskittyä pakoiluun. Haluan säästellä viimeistä oljenkorttani. Sen verran on tullut erilaisia tv:n tietopelejä takavuosina katsottua, että tiedän ettei kannata heti haaskata niitä "kilauta kaverille", "valitse kolmesta vaihtoehdosta" tai muita vastaavia hätäapuja vaan jättää ne sinne viimeiseen hätään.

Yleensä tässä vaiheessa kun kipu kummittelee, on kokeilemisen arvoista nautiskella jääkylmää vichyä hitain siemauksin, niin että se turruttelee hampaan juuria. Usein se toimii. Pahoissa rökityksissä siitä ei ole mitään apua. Mutta joskus (aika usein, tänäänkin) saatan onnistua tällä tavoilla lannistamaan kivun yrityksen räjähtää pintaan täydellä voimalla. Joskus siihen auttaa kylmä tai lämmin viljapussi takaraivolla tai poskella. Joskus auttaa kun painaa kovasti kylmäpakkausta kipualueeseen. Joskus se sitten vaan pahentaa asiaa. Arpapeliä. Mutta mitä tahansa on kokeiltava. Mitä tahansa on valmis kokeilemaan. Mitä tahansa kunhan ei sitä kipua, jota minuuttikin on liikaa kestettäväksi.

Melkoista hakuammuntaa ja veitsenterällä taiteilua on vältellä kipua ja yrittää saada orastava kipu asettumaan ennenkuin se saa ylivaltaa. Sen sijaan kivun loihtiminen pintaan olisi hyvin helppoa. Orastavan kivun aikana siihen riittää posken tai hampaiden koskettelu. Kolmoishermosärky on siitä kiero, että se orastava kipu saattaa oikein houkuttaa vaikkapa kokeilemaan kielellä hampaan ja ikenen rajaa; mikä siellä oikein ärsyttää? Sen virheen jos teet, on helvetti valloillaan. Se helpoin tapa loihtia kipu pintaan on kuitenkin se, että otan kulhollisen jäätelöä eteeni ja syön sitä nautiskellen, siemaillen samalla kuumaa kahvia. Tämä yhdistelmä ei petä. Vältän siis sitä loppuelämäni. Kahvinautintoni onkin muuttunut vuosien varrella juottovasikan pluttanaksi, se on maitoa kahvilla. Minulle on turha kenenkään huudella, että pitää tulla syömään ennenkuin ruoka jäähtyy. Sen pitääkin jäähtyä. Jäätelön syönti on jäänyt aika vähiin, vaikka lääkärini aikanaan totesi, että jäätelöstä ei luovuta vaan etsitään keino elää normaalia elämää. Jäätelöstä luopuminen tuntuu tällä hetkellä luopumisista pienimmältä. Sitäpaitsi uskallan sitä ilman kahvilisää syödä jonkin verran silloin kun kivutonta jaksoa on ollut pitkään ilman kummitteluitakin.

Ulkoiluista kolmoishermosärky innostuu helposti. Usein on niin, että yksi-kaksi ulkoilua päivässä on ihan ok hyvin suojattuna -suht tuulettomana ja lauhana päivänä. Mutta kolme-neljä-viisi ulkoilua alkaa tuntua. Mitä useampi lämpötilan vaihtelu, sitä ärtyneemmäksi hermo käy. Tämä on se asia, jossa minä käyn alinomaista valtataistelua kolmoishermosäryn kanssa. Minua raivostuttaa se, että tuo tauti yrittää määrittää minun liikkumavapauttani. En tahdo hyväksyä, etten saa itse päättää milloin ulkoilen minkäkin verran. Joskus teen riskivetoja silkkaa uhmakkuuttani ja sitten sydän väristen toivon, etten tule kostaneeksi itselleni. Tällä viikolla yhtenä päivänä menin hiihtämään, vaikka hampaat olivat jo valmiiksi ärtyisät. Tuhrasin hampaiden pintaan kerroksen Sensodyne Rapidia ja painelin ladulle. Kesken hiihdon meinasi iskeä uskonpuute: mitä minä oikein olen tekemässä? Mitä minulle kohta tapahtuu? Onnekseni pääsin säikähdyksellä.

Täysin hyvinä aikoina unohdan helposti koko kolmoishermosäryn ja elän kuin muutkin. Toisinaan se saattaa kostautua varomattomuuden seurauksina -unohtui suojata kasvot, unohtui kuljettaa mukana vichypulloa, unohtui sitä ja tätä. Toisaalta en haluaisi olla sairauteni vanki ja haluaisin pitää sielunikin vapaana -en halua muistaa. Tämä on jonkinlainen kaksiteräinen miekka. Olisi hyvä olla muistamatta, mutta olisi kuitenkin tärkeä muistaa. Saattaa olla, että työstän vielä pitkään tätä asetelmaa. Toivon kuitenkin, että se olen minä joka sitä työstää, eikä se toinen osapuoli. Haluan pitää ohjakset käsissäni niissä määrin kuin vain suinkin voin. Sielun kipu syntyy siitä, että tiedän olevani pitkälti kolmoishermosäryn armoilla. Jos se haluaa, sehän vaan ottaa ohjat. Ei se kysele milloin minulle sopii sairastaa tai olisiko minulla koko elämäni ajan parempaa tekemistä. Ei se kysele onko perheeni valmis siihen juuri sillä hetkellä, onko meillä juuri suunniteltuna lomamatka tai vanhan mummon syntymäpäivät. Ei sitä kiinnosta sairaspäiväkiintiöt tai kohtuullisuudet tai ennusteet, ei pyynnöt, anelut, rukoukset tai voltit takaperin kerien. Se tekee ihan mitä se haluaa. Jos se saa minut kiinni.

Tässä linkissä näkyy yleisin kolmoishermosäryn eteneminen. Minun kohdallani se ei -hiljainen kiitos- ole mennyt niin. Huomisesta ei koskaan tiedä. Se on sekä minun epäonneni että onneni tänä päivänä. Ja sen vuoksi me käymme valtataistelua yhä tänä päivänä.

Apulanta - Koneeseen kadonnut   (tuon kappaleen sanoissa on bugi: kipu ei oikeasti kuole huutamalla)

Onni on laulu punarinnan

Kuulin tänään erään tuttavan menettäneen ystävänsä. Ehkä hetkenä, jona kipeimmin olisi häntä kaivannut vierelleen.


Haluaisin niin kovasti kertoa hänelle, miten ajan mittaan suru helpottaa. Toisaalta tiedän sen, että sydänystävän menettäminen voi olla yksi kivuliaimpia asioita elämässä -eikä siitä ihan täysin toivu välttämättä koskaan.


Minun ystäväni kuoli kohta kahdeksan vuotta sitten. Silti tänään on ollut monta kertaa vedet silmissä kun olen palannut muistoihin yhteisistä hetkistämme, viimeisistä kontakteistamme, hänen kuolemansa ajasta ja surusta, johon pelkäsin toisinaan hukkuvani. Ystäväni kuoleman jälkeen menetin sanat muutamaksi vuodeksi. Toki osasin niinsanottua asiatekstiä kirjoittaa, mutta esimerkiksi runoja en saanut puserrettua itsestäni paperille juuri laisinkaan. Olo oli kuin häkkilinnulla; vaiennetulla, vaienneella. Siivettömällä.

Kallionleikkauksen kultainen tuoli, jossa nuorina
tyttöinä istuskelimme pyöräiltyämme toisiamme
puolitiehen  vastaan.

Ehkä se tieto asui meissä molemmissa jo varhain. Muistan selvästi, miten ajattelin muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa ”nytkö se tapahtuu?” kun hänellä oli joitakin terveydellisiä huolia. Hänellä oli myös palava tarve päästä näkemään kuopuksemme ja hän menehtyi yllättäen muutama päivä sen jälkeen kun oli viimein nähnyt pienen vauvamme. Puhumme toisinaan kuopuksemme kanssa, että hänellä on enkelikummi taivaassa. Olisin halunnut pyytää ystävääni kummiksi, mutta juuri niihin aikoihin se oli hänen terveytensä vuoksi mahdotonta. Hänen kuoltuaan mietin sitä yhtenä iltana suruissani ja päädyin lopulta ajattelemaan, että kummi hän on joka tapauksessa. Samalla hetkellä vieressäni sängyllä nukkunut muutaman kuukauden ikäinen vauva helähti unissaan nauramaan niin iloisesti ja vapautuneesti kuin olisi enkelin nähnyt. Sen jälkeen se asia ei minua vaivannut. Enkelille onkin töitä ollut kuopuksemme kanssa -hän on ollut jostain syystä aina hyvin onnettomuusaltis.


Posti toi ystävältäni tämän kortin samana päivänä jona hän kuoli. Kortti on yhä edelleen jääkaappimme ovessa:

(Tekijänoikeudellisista syistä mainittakoon, että postikortti on Paletin tuotantoa ja runo Jatta Pöyhönen-Wiikin tekemä.)

En ollut arvannut joutuvani sellaiseen tunteiden myrskyyn jonkun ihmisen kuoltua -olenhan jonkin verran kohdannut menetyksiä aiemminkin elämässäni. Muistin sen kateuden, mitä olin kantanut häntä kohtaan. Hän oli hyvin kaunis ja viehättävä. Muistin sen hänessä asuneen mittaamattoman oikeamielisyyden, välittämisen ja hyvyyden -se oli se asia, josta luopuminen tuntui kivuliaimmalta. Toisinaan olin hänelle katkera ja vihainen siitä, että hän jätti meidät kaikki tänne. Ajattelin silloin, että hän sai helpoimman osan. Hän tuli kyllä sitten unessa kertomaan, että hänen mielestään se ei ole helpoin osa, ettei saa olla maan päällä läsnä seuraamassa omien lastensa varttumista. Ja minä oivalsin.


Olimme unimaailmassa hyvin paljon tekemisissä toistemme kanssa. Jossain vaiheessa huomasin, että yölliset seikkailumme verottivat minulta liiaksi voimia, oli aamuisin kuin en olisi levännyt ollenkaan vaan niin kuin olisin elänyt päivin ja öin yhtä suurella liekillä -ehkä yöaikaan suuremmallakin. Lopulta jouduin toteamaan, että haluan jo irti. Minun paikkani on vielä tässä maailmassa. Niin ne unet loppuivat. Tuli niitäkin hetkiä joina olisin sittenkin kaivannut niitä takaisin, että saisin elää hänen kanssaan edes unessa. Ehken alussa luottanut muistin voimaan. Nykyisin jo tiedän, että pystyn poimimaan muististani hänen äänensä, hänen hymynsä, hänen hellän tapansa koskettaa lohduttavasti. Saatan yhä vielä kuulla hänen kysyvän varovaisen välittävästi ”mitä kuuluu?” tai nähdä hänen hymyilevän rohkaisevasti kuin vahvistaen ajatuksiani.

In Memoriam

Hän juoksee yhä välissä puiden
punatukkansa hulmuten.
Hän on poissa silmistä muiden.
Minä kadota häntä en.

Hänen äänensä kuuluu yhä
hellästi kuiskaten.
Muille hiljainen on pyhä.
Minä yksin kuulen sen.

Hän hymyilee jatkuvasti
mua rohkaisten jatkamaan.
Minä omaan hautaani asti
hänet povessa kantaa saan.


Tunsin jossain vaiheessa myös hullua syyllisyyttä hänen kuolemastaan. Olin vuosia aiemmin maalannut hänelle ystävänpäiväkortin, jossa on lentävä pikkuvarpunen ja lukee ”ystävyys on rakkautta ilman siipiä”. Hän kertoi myöhemmin isoäitinsä kauhistuneen moista korttia, koska lintu kortissa tietää kuolemaa. Tottakai hänen kuoltuaan tuo kortti palasi mieleeni ja kaiken ahdistukseni keskellä mietin sitäkin olinko loihtinut hänen kohtalonsa. Sen tiedän, etten enää koskaan maalaa sellaisia kortteja kenellekään (piirrettyä, paikallaan töröttävää lunnia ei lasketa lentävien lintujen kastiin). Sitäpaitsi taidan nykyisin ajatella, että ystävyys on rakkautta siipienkin kanssa.


Tiedän, että tänä iltana tirautan pari kyyneltä nukkumaan mennessäni. Tiedän silti myös sen, että elämä kantaa jo ja suru on pääosin muuttunut raastavasta ikävästä ja irtipäästämisen vaikeudesta lämpimäksi rakkaudeksi, hymyilyttäviksikin muistoiksi ja haikeudeksi.

Ystävyyden ovella

Sinun jälkeesi ovia en
ole saanut kuin raolleen
eikä monikaan ystäväntapainen
mun mitään huomaa ees aukoneen.

Tahdonko edes -en tiedä-
nähdä jalkoja raossa oven sen?
-Kun en sydämeeni astuvan siedä
kuin ystävän todellisen.

Sanotaan, että sydänystävä jatkaa kuoltuaan elämäänsä ystävässään. Minä uskon sen olevan niin. Hän ei ole kuollut minun sydämestäni, minulla on yhä kontakti häneen. Hän hymyilee minulle juuri nyt.



Toivottavasti jokainen muukin ystäväänsä kaipaava tuntee samanlaisen lämpimän hymyn tätä lukiessaan ♥



                       Madonna - This used to be my playground

                              Secret Garden - Swan (adagio)