sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Yö aarnimetsän vieressä

Olimme kerholaisten kanssa yöpymässä lempipaikassani, Multiharjun aarnimetsän kupeessa. Tunnelma oli hiukan erilainen kuin viimeksi käydessämme, pyhäinpäivänä, jolloin oli pimeä ja kylmä. Majoituspaikassamme ei ole sähköä. Yllättävää oli se, että sisällä näki huonosti näin kesän valoisallakin. Pienistä ikkunoista on tosin se etu kesähelteellä, että sisällä on siedettävä olla. Ja ulkonahan meidän oli tarkoitus ollakin se aika kun jotain puuhata ja nähdä pitää.


Taidan laittaa vain rankan tykityksen kuvia tähän jatkoksi. Omalta osaltani retken ehdoton kohokohta oli myöhäisen illan retkemme Multiharjun poluilla. Meitä seuraili pari lintua, kirjosieppoja lienivät. Välillä kukahteli käki kohtalaisen sekavasti ja auringon käydessä laskeutumaan alkoi kellarikuusikon viereisestä mäestä kuulua erikoisia rääkäisyjä. Tunnelma hipoi hyvinkin sitä mitä olimme lähteneet hakemaan. Oma mieleni oli hurjan ilahtunut siitä, miten lapset nauttivat kävelemisestä ja kiinnittivät huomiotansa pieniin luonnon ihmeisiin.

Puun tuijo





Laitoin joskus johonkin kuvan puusta nimellä "Huuto", koska kuvan
puu muistutti Huuto-maalausta. Nytpä tiedän huudon syyn:
puu aavisti kohtalonsa. Viime käynnin jälkeen se on katkennut.

Hakkuutyömaa. Kohta katkeaa.

Palaneena, poltettuna, vaivun tuutuun tuulien.

Taidetta ilman ihmistä.

Aarrekartta.

Astetta nenäkkäämpi puu.












tiistai 20. toukokuuta 2014

Tuomi kukkii


Kesän alku se vaan muuttuu huumaavammaksi ja huumaavammaksi. Ilmassa on paljon tuoksuja, vihreän sävyt syvenevät. Pääskysiä lentää iloisesti kirskuttaen. Tänään huomasin tuomenkin jo puhjenneen kukkaan. Se on merkki siitä, että työhuoneen ikkunaa pitää illalla pitää auki. Samoihin aikoihin kuin tuomi alkaa kukkia, tulee myös satakieli. Jos tulee. Elämäni ensimmäistä kertaa kuulin satakielen laulun sinä iltana kun mummuni kuoli. Samana päivänä oli myös tuomi alkanut kukkimaan. Täällä asuessani kuulin satakielen laulun koti-ikkunasta sen päivän iltana jona ystäväni kuoli. Vuodesta toiseen se on minulle laulanut surusta ja kaipuusta ja ehkä myös toivosta. Sitten tuli kevät, jona satakieltä ei enää kuulunutkaan. Vaikka aiemmin olin ajatellut, etten voi enää koskaan rakastaa kevättä, en tuomen tuoksua enkä satakielen laulua, yllättäen kaipasinkin satakielen ääntä takaisin. Yhä enemmän sen laulu on merkinnyt minulle surullisen sävynsä ohella toivoa jälleennäkemistä ja muistia siitä mitä on ollut ja ehkä syvää tietoisuutta siitä, että rakkaus ei häviä koskaan. Eikä kauneus.

Tämän päivän hehkua edelsi eilisen illan ukkonen, joka kerrytti uhoaan kirkon mäen päällä. Hautausmaan nurkalta nousi tummaa pilven hahtuvaa, joka liittyi synkkään mustaan pilvimassaan korkeuksissa. Näkymä oli jotenkin hyytävä. Kuin eräänlaista ylösnousemusta. Hetken päästä kävikin sellainen räiske ja kumu, että oli viisaampi kiskoa joka ikinen töpseli irti seinästä ja hikoilla painostava ilma unena tyynyyn.



Ennen illan ukkosta olikin ehtinyt olla tosi paahteinen päivä. Aamupäivän kävelyllä ihailin laiduntavia lehmiä, vahvaa kesän tuntua paikallisella uimarannalla. Kävelyä oli mukava jatkaa ystävän kanssa.




Viikonlopun kävelyllä mieheni kanssa kuvasin kaukana pellon metsäsaarekkeen puussa kyhjöttävän variksen. Vasta äsken kuvia koneelle siirtäessäni hoksasin, että puussa oli istunut sepelkyyhkykin varikselle seuraa pitämässä. Taitaa tuo näkö tehdä vähän tepposia välillä. Tänään mietin mikä harmaa otus pellolla liikahtelee; lieneekö lammas -vai susi!? kunnes ystäväni lakonisesti arveli kurjeksi. No, kurkipa se. Tuossa alemmassa kuvassa kyyhöttää pöllö tai haukka. Lajimääritys on vielä kesken ja itse otus pahastui siitä niin, että lehahti tiehensä eikä palannut vaikka suunnittelimme hankkivamme retkijakkarat pellon laitaan.



 Pihapiirissämme on viihtynyt paljon kirjosieppoja. En ole aiemmin hoksannut, että ne laulavat aika kauniisti. Kunhan vaan jättäisivät pari pönttöpaikkaa niillekin linnuille, jotka ehättivät jo pesintänsä aloittaa ennen niitä.


Vaan mikäpä tirppa onkaan tämä? Piti oikein lintukirjan kanssa määrittää moinen harvinaisuus. Ei siitä sen enempää. Mielestäni se nyt vaan oli kaunis. Niin tosin on toisinaan varis, naakka ja harakkakin. Varpusista puhumattakaan.


Ei muuten kuulu vielä satakielen laulua. Ehkä huomenna?

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kyyhkypariskunta

Tämän päiväisen iltapäiväkävelyn kruunasi sepelkyyhkypariskunta. Kyyhkyt istuivat koivikossa verraten matalalla ja suorivat sulkiansa toimiinsa keskittyneinä. Sain mennä aika lähellekin kamerani kanssa -ja pakkokin oli mennä, koska oksia oli muutoin liiaksi edessä. Olipa onni, että olin napannut kameran kaulaani keikkumaan vaikka päätarkoitus oli ollut vaan "suorittaa" päivän liikunta-annos ystävän kanssa. No, tulipa hoidettua sekä fyysistä että henkistä kuntoa samalla kertaa.






Jotenkin tuntuu, että luonto tulee aina vaan enemmän ja enemmän tykö. Pikkulintujakin tulee ihan lähelle keikkumaan ja kuin odottamaan, että ottaisin niistä kuvan. Takapihalla orava oli ihan muutaman metrin päässä aterioimassa kun kävin nakkelemassa leikkimökkiin kuuluvia tavaroita nurmikolta mökkiin. Jostain kuvasta päättelin oravalla olevan jossain poikaset. En voi ainakaan hiljaisuutta kiittää luonnon lähelle pääsemisestä koska varsinkin ystäväni kanssa kulkiessa ääntä tulee pidettyä melkoisestikin. Tosin, silloin olemme varmaankin vaarattomimman oloisia eläinten havaintopiirissä, koska olemme keskittyneet jutteluun emmekä ole vaanivan oloisia. Yksin ollessa taas tuntuu hyvin luontevalta jutella eläimille jotain rauhallisella äänellä. Noh - aina siihen saakka kunnes joku ihminen pääsee yllättäen huomaamaan tilanteen. Kumma juttu, ettei valkotakkiset ole vielä löytäneet yksin höpöttelijää. Tai enhän minä yksin höpötä vaan kommunikoin. Se toinen osapuoli vaan vastaa yleensä äänettä ellei luule minua kilpakosijaksi joka pitää päihittää laulussa tai rääkynässä.





En osannut kuvitella  tammikuussa lahjani arvoa, kun osin syntymäpäivälahjaksi saamin ja osin omin rahoin päädyin kameraostoksille. Hyvä kamera oli kyllä ollut haaveeni jo pitkään, mutten aavistanut miten paljon kamera avaa uusia portteja. Vaikka kamera on väline minun ja kuvattavan välissä enkä aina tiedä tavoittaako ulkopuolinen kuvien katsoja kuvista sitä latausta ja tunnelmaa mitä kuvaustilanteeseen liittyy, tuntuu että kameran myötä olen päässyt syvemmin uppoamaan lähellä olevaan luontoon ja kaikkeen ympäristöön. Kuin kameran linssi olisi eräänlainen ajan ja olevaisuuden portti josta astutaan sisään syvempään todellisuuteen. Sitä on vaikea selittää. Mutta onnellinen olen, äärettömän onnellinen. Jopa niissä määrin, että uskon koko perheenikin hyvinvoinnin lisääntyneen entisestään sen myötä, kun olen päässyt vahvemmin minuksi kuin koskaan ennen -josko olen muutenkin ollut melko hyvin kosketuksissa omaan minuuteeni ja omalaatuisuuteeni - sekä hyvässä että pahassa.

 Nämä ovat näitä hetkiä, kun pieni ihminen kokee olevansa hyvin onnellinen ja onnekas. Tulee taas niitä toisenlaisiakin päiviä, mutta juuri nyt tuntuu elämä hyvältä ja oikealta. Juuri tänään ei ole pahoja kipuja, silmien polttelukin on ollut siedettävällä tasolla. Kaksi koululaista tilailee eväsleipäpaketteja aamupalaksi (miten ihmeessä leipä maistuukin niin paljon paremmalta kun se on tehty evään muotoon eväsrasiaan ja sen saa käydä ropuamassa jääkaapista?) ja mies jaksaa uskollisesti nauraa jutuilleni vaikkei kumpikaan meistä ole ihan varmoja mikä niissä on sitä vitsiosaa. Arki on jotenkin ihanan tasaista, juuri sellaista jota olen muutaman kerran epätoivoisena anellut elämääni takaisin. Ja jukupliut! pystyn tällä hetkellä ulkoilemaan ilman ihmeempiä virityksiä, ainoastaan huppua pitää toisinaan vetää poskensyrjän suojaksi jos liiaksi tuuli hyytää.

Mikäpäs tässä tasaisen mainingin tuutusessa?










sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Karhukuvia

Ähtärin eläinpuiston karhuista pitää laittaa ihan oma kuvapläjäyksensä, koska niitä tuli kuvattua paljon. Sattuivat olemaan kuvauksellisia tänään, nuo veitikat.