Kurjet ja hävittäjä

Tänään lipsahtikin ulkoilupainotteiseksi päiväksi. Saattelin aamulla kuopuksen kouluun ja jatkoin siitä ystävän ja pienokaisensa kanssa kävelylle. Kävelyltä palattua hotkaisin voileivän, vaihdoin saappaat ja suuntasin kulkuni määrätietoisesti kohti paikkaa, josta olin kuullut bongarien kulkevan Alhonlahden suuntaan.

Ihan kuin pellon pinnasta olisi erottunut kaksi eläinhahmoa. Mietin jo, että pari peuraako siinä oleilee. Kunnes ne lähtivät lujaa. Pari jänistähän siinä oli. Meillä olikin melkoinen seikkailu. Aina tasaisin väliajoin samaiset jussukat säntäsivät uudelleen karkuun. Mikä lie niiden korvat tukkinut, kyllä minun saappaistani ihan kuultavissa oleva maiskahdus lähti pellonreunan savessa.

Kevään ensimmäiset töyhtöhyypät viihtyivät myös pellolla, samoin kuin liuta naakkoja ja harakoita. Olinpa näkevinäni yhden punarinnankin pyrähtelemässä. Kuvasta vaan tuli huono, mutta yhä vaan uskottelen itselleni sen olleen punarinta.

Oli niin ihanan rauhaisaa ja kaunista ja hiljaista.

Jonkun aikaa.

Sitten taivaan täytti kumu ja pauhu. Vaisto meinasi pakottaa painautumaan risukkoon suojaan. Korviin sattui. Katseeseeni osui huikea näky. Viisi hävittäjää lähestyi tasaisena rivinä taivaalla. Kohotin kameran ja aloin zoomata. Mitä ihmettä? Ne olivatkin kurkia.

Kurjet vaihtoivat järjestystä kuin sotilasparaatin kuviomuodostelmassa ja kiersivät kehää taivaankannella. Ihan kuin niiltä olisi mennyt suunnistuskyky siinä hävittäjien metelissä. Yhteen kuvaan sattui osumaan sekä kurjet että hävittäjä samaan aikaan.

Minä kuvasin ja kuvasin ja kyynelvana valui poskellani. Siellä minä pellon reunassa pauhasin yksinäni hävittäjille. Että kehtasivatkin tulla häiritsemään luonnon rauhaa.

Hävittäjien loittoonnuttua hetkeksi kurjet löysivät uudestaan suunnan ja jatkoivat matkaa.

Kauempana talon vanha isäntä oli seisahtuneena huussin seinustalle katsomaan mikä siellä pellon ja ruovikon rajassa liikehtii. Ehkä pauhuni oli ylittänyt lopulta hävittäjienkin äänen. Kun joitakin toveja myöhemmin ohitin hänen taloaan, hän tuli pihamaalle kysymään tunnistanko mitä lintuja siinä tien toisella puolella pellolla oleilee. Kurjeksi oli katsellut, kanadanhanhiksi korjasin ja hän kiitti kohteliaasti. Juttu kääntyi hävittäjiin. Vanha isäntä alkoi muistella aikaa, jona koneista tippui pommejakin. Lähistöllä yhden talon metsään tiemmä niitä oli ropissut. Tuumasin, että toivottavasti sellainen aika ei enää koskaan palaa. Isäntä vastasi toiveikkaana, melkein kuiskaten, että eiköhän ihminen ole jo siitä viisastunut. Kunpa olisikin niin.

Huomasin, että kuopuksen koulupäivä alkaa olla jo lopuillaan. Lisäsin vauhtia savisiin saappaisiini. Koulun lähellä oli pysähdyttävä vielä kuvaamaan pienellä lammella uivia joutsenia. Vielä pieni loppukiri ja osuin risteykseen samaan aikaan kuin kuopuskin kaverinsa kanssa. Nelisen tuntia siinä hujahti. Eipä tullut tänään siivottua kotia, ei. Mutta ehkä siivosin verisuonia ynnä muuta. Ajatuksianikin. 

Hilasin mielikuvieni ilmatorjuntatykit takaisin hallin nurkkaan pölyttymään, pystyen kuitenkin yhä vieläkin ymmärtämään sitä tuntematonta vaaria, joka joskus muutama vuosi sitten joutui syytteeseen ilmatorjuntalaitteiden hallussapidosta jonkun lennoston lähettyvillä.

Earth Hour

Se tuli silloin aamulla Alhonlahdella.

Nousi pintaan lämpimänä läikähdyksenä, hyväillen pehmeästi. Ujuttautui määrätietoisesti sydämen syvimpään sopukkaan saakka. Kutitti ja viilsi. Ilostutti ja surustutti.

Ihmetys.

Yksi kalleimpia lahjoja, jonka olen saanut. Ainutlaatuinen, korvaamaton, rikastuttava.

Kai se ihmetyksen lahja on minussa asunut koko ikäni, mutta viime vuosina se on vain lisääntynyt. Oli matka, jonka varrella hyvästelin kaiken. Sen piti olla loppu, mutta se oli alku. Maailma syntyi minulle uudestaan. Joka ikinen kukkanen, kivi, eläin, puro, suomätäs, puu. Risukin. Ihan kaikki. Jokainen auringonnousu ja -lasku, sateenkaari, tasainen vesisade, kuura, pillijää. Ihminen. Ihmisen tarina niin yksilönä kuin lajinakin.

Joskus se jää vähän taka-alalle arjen pyörteissä, kun pyykkivuoren sukka etsii kadonnutta kumppaniaan, kun pölykoirat jahtaavat nurkissa toisiaan, kun lapset kinastelevat ja mies ostaa väärän väristä maitoa kaupasta ja kun takapuskurissa roikkuu taas joku elämään eksynyt riskeeraten minut, joka kyllä olen kartalla omassa elämässäni vaikka pidänkin karttaa välillä ylösalaisin.

Pyhiltä tuntuu ne hetket kun ihmetys ottaa taas valtaansa. Kun näkee jotain aitoa ja totta ja kaunista ja sydän rinnassa puristuu silkasta liikutuksesta. Kun onnen kyynel kihoaa silmiin teeren satumaista hahmoa katsoessa tai kyyhkysen kujerrusta kuunnellessa tai kun monta pientä päätä ikkunassa tuijottaa tulijaa odottaen ja vilpitön jälleennäkemisen ilo pinnassa. Niinä hetkinä olen itsekin niin elävä ja totta kuin vain ihminen voi olla. Osa tätä kaikkea. Osallinen tässä kaikessa.

Minä haluan, että tämä kaikki on totta huomennakin. Minä. Sinä. Hän, jota rakastan. He. Nuo. Ne. Tämä maailma ja kaikki sen ihmeet.

Havahduin sammuttelemaan valoja viimeiseksi Earth Hourin varttiksi. En silti tunne olevani yhtään sen vähempää tai enempää kuin muutkaan. Mutta toivon, että jokainen pysähtyisi hetkeksi miettimään, mitä sitten tapahtuu jos joku osanen tästä kokonaisuudesta katoaa kokonaan. Tai jos niitä osasia katoaa useampi kerralla.



Tulin sanomaan hyvästi.

Hyvästi tunturit, vesien virrat,
porot, korpit, kuukkelit.
Pala sielustani jää 
tuulen tuiverrukseen;
tunturikoivikkoon, kynttiläkuusikkoon,
kivirakkaan, puron kimalteeseen.

Minut tavoittaa sieltä
kun olen mennyt.
Tuuli kantaa yhä mukanaan nauruani,
syvää iloa jolla maailmaa joskus tervehdin.

Minulla oli kaikki mitä halusin.

(25.9.2009)

David Attenborough - What a wonderful world

Aamu Alhonlahdella

Heräsin aikaisin aamulla enkä saanut unta. Minua vähän jännittää tuleva päivä ja mietiskelin aamuyön unenutuisina tunteina mihin oikein olen taas pääni pistänyt. Toisaalta olen innoissani, pääsen tekemään jotain sellaista millä uskon ja toivon olevan jokin merkitys. Jos onnistun, jätän yhden sellaisen jalanjäljen elämästäni, jollaisten jättämisen koen tekevän elämästäni merkityksellisen. Merkillinenhän se jo onkin. Mutta minua jännitti ja tuntui, etten ole valmistautunut riittävän hyvin. Sellainen tunne tosin vaivaa minua, vaikka olisin tehnyt kaiken mahdollisen etukäteen. Päätin sitten lähteä kävelemään, koska tiedän että kävellessä ajatukset usein jäsentyvät ja selkiytyvät. Ja jos ei muuta, mieli tulee tyytyväisemmäksi ja on sitä kautta valmiimpi päivän koitoksiin.

Olen lapsellinen, tiedän. Tilaisuuden noin oivasti koittaessa oli pakko saada kuvata oma varjokuva. Jokin luonnonilmiö. Pyryharakka? Metsän Omena? Pihkasilmä.

Alhonlahti on paikallinen lintuparatiisi. Harmi vaan, että sen lähistöllä ei ole lintutornia, josta ihmetellä mitä kaikkea ruovikon seasta löytyy. Kaulushaikaran kumean pulloon huutelun olen sieltä kuullut ja silloin tällöin kesäisin kohoaa pari sorsahahmoa taivaalle ja vaimea "ääp-ääp" kuuluu jostain katsealueen katveesta. Tällainen tavallinen tallaaja joutuu tyytymään jyrkässä autotien mutkassa tiirailuun ellei arvaa kenenkään pellolle mennä. Minä en ole arvannut. Niinpä kävelin tien laitaa ajatuksenani, että näin aamuvarhaisella lahdelta voisi tavoittaa kameraan myös joutsenia.

En ollut liikkeellä yksin. Taivasta halkoi useita lintuparvia, välillä isoinakin ryppäinä. Välillä pari-kolme sorsalintua lensi matalammalla pitäen ääntä itsestään. Taustalla kuului kyyhkysen kujerrusta, peipon laulua, tiaisten ilottelua, tikan pärryytystä (jota tosin ensin palokärjeksi luulin).

Kannatti taivaltaa. Oli siellä joutsenia. Ja sorsia ja yksi telkkä joka tuntui kuvittelevan olevansa joutsenten adoptoima.

Kohteliaisuuden vuoksi -ja siksi koska mielestäni jokainen luontokappale on arvokas omana itsenään- päätin ottaa kuvan myös näiden vesilintujen taustalle puihin ilmestyneistä variksista. Vähän hämmästyin kun zoomasin kameralla lähemmäs:

Ehkä sain siinä samalla pienen opetuksen. Kannattaa katsoa vähän tarkemmin ennenkuin tekee yksioikoisia päätelmiä.

Takaisin kotiin päin käännyttyäni lensi lahden yli vielä matalalta joutsenten saattue. Voi miten niiden huilu soi -ja miten yhtäkkiä alhaalla vedessä olevat joutsenet vastasivat niille ja ne vaihtoivat kaihoisat vuorosanat keskenään kunnes ylilentäjät katosivat metsän rajan taa. Minä halusin niin osallistua keskusteluun, sieluni yritti niin töräytellä trumpettiaan, mutta pihisi vaan asfalttitien rajassa. Minäkin olen täällä! Minäkin rakastan kevättä! Minäkin olen iloinen siitä, että te löysitte tänne!

Soljanen

Kävin tänään viettämässä erakkohetkeä Seitsemisen Soljasella. Retki sille suunnalle saakin olla viimeinen vähään aikaan, tiellä on alkamassa kunnon rospuuttokelit. Menomatka aamuviileässä oli vielä kohtuullinen, mutta paluumatkalla auto sousi tiellä kuin mämmiropeessa. Kuoppiakin oli ihan kiitettävästi.

Sain sieltä taas sen minkä yleensäkin. Lähemmäs tunnin ajan kävin kamppailua pintaan pyrkivän kivun kanssa. En käsitä. Olin suojannut kasvoni ja autostakin säädin lämmöt olemattomiksi, jottei tulisi liian nopeaa lämpötilan muutosta. Itku meinasi loppumatkasta päästä. Onneksi mukana oli kylmä vichypullo.

Parasta reissussa oli se, että olin todellakin täysin yksin. Kerran ohitseni ajoi pakettiauto siirtyessäni lammelta toiselle, muutoin en nähnyt ketään missään.

Kuvittelin (taas) retkelle lähtiessäni näkeväni liudan lintuja. No, kuulin kyllä jos jonkinlaisia ääniä aina silloin tällöin. Palokärkeä, korppia, erilaisia tiaisia ja sitten jotain kimeää ja vielä jotain hentoa sointuvaa, sellaista mitä en ollut aiemmin kuullut. Korpin onnistuin näkemäänkin pari kertaa näkökentän laidassa. Se lensi ääneti kuin varjo maiseman rajassa tarkastaen reittiäni. Se oli varmastikin koko ajan hyvin perillä siitä missä kuljin. Vaan eipä antautunut kameralle.

Toista maata oli talitiainen. Jo eilen huomasimme, että talitiaiset tulevat toisinaan metsässä tykö. Tänään ihmettelin erikoista "twiittausta" kävellessäni metsätietä Kirkas-Soljaselle päin. Lopulta viereeni lehahti kauempaa talitiainen. Se saatteli minua monta sataa metriä kuin tietä näyttäen tien vierustan puissa ja tviittaili minulle tärkeänä. Paluumatkalla se antoi kuvatakin itseään, mutta kameran kohdistin hämääntyi puiden oksista eikä oikein antanut tarkkaa kuvaa tintin kainalopesusta.

Muistan, miten lapsuudessani naavaa ei näkynyt juuri missään. Kotitilamme lähistöllä (siis parin kilometrin päässä) oli yksi tiivis kuusikko, jonka paria naavatupsua kävimme suurena luonnonnähtävyytenä ihmettelemässä ja isäni kertoi tarinaa naavaisilta ajoilta ja syistä miksi naavaa ei enää näy. Jotain on tehty oikeinkin nykyaikana, koska erilaiset naavat ovat palanneet takaisin ja niitä voi nähdä metsissä välillä runsainkin tupoin.

Näin joskus jossain sisustusjutussa viirinauhan. Tämän viritelmän nähdessäni
tuli mieleeni, että juhlista aidointa saadaan viettää tällaisen "viirinauhan"
koristamana. Mistä sen muuten tietää, millaiset karkelot tuon alla on vietetty?

Kirkas-Soljasen vuokrattava keittokatos.

Tässä lähempää.

...ja  vielä lähempää.

Kirkas-Soljasen teltta-alueen nuotiopaikka.

Saari-Soljasen keittokatos.

Pari käpyä

Harmi, että juuri keväällä kelit ovat usein mahdottomat päästä perille. Luulen, että juuri huonoimman kelin aikaan Soljasen alue herää eloon ja täyttyy muuttolintujen äänistä. Odotan jo kovasti jälleennäkemistä kuikan kanssa, sen olemuksessa on jotain tosi vaikuttavaa.

Seitseminen

Kävimme tänään kerholaisten kanssa Seitsemisessä. Vierailimme ensiksi luontokeskuksella ja sen jälkeen siirryimme Kirkaslammen keittokatokselle. Lapset sahasivat puita, veistelivät puukolla, taisi joku hakata halkojakin.

Sää oli kylmempi kuin olimme arvelleetkaan. Maassa oli taas uusi lumikerros ja tuuli puhalteli hyytävästi. Kirkaslammen jäällä tuuli tanssitti lunta pyörteillä. Välillä näytti kuin jäällä olisi ollut lumisten henkien karkelot. Näky oli taianomainen.

Paistoimme keittokatoksella makkaraa ja esipaistettuja sämpylöitä. Lisänä oli juustoa ja erilaisia kasviksia sämpylöiden väliin ja juotavaksi mehua. Mehua varten tuotu kuuma vesi lämmitti mukavasti auton takakonttia, olisi sille toki ollut käyttöä ihmistenkin lämmikkeenä. Me aikuiset saimme sentään nokikahvit.

Luontokeskuksella katselimme auditoriossa esityksen "Tunnelmakuvia Seitsemisestä". Tämäkin esitys oli kovin elämyksellinen ja itselläni kohosi vedet silmiin sitä kauneutta katsellessa. Jännä juttu. Seitseminen on minulle tavallaan kuin sielunmaisemaa, varsinkin Multiharjun ja Soljasten seutu. Sen ymmärtäminen on vaan vaatinut muutaman vuoden etäällä ja hyvin valmiiksi rakennetussa ympäristössä. Nykyisin sielu kaipaa rauhoittumiseen ja "asettumiseen" tuota ympäristöä. Siellä viriävät myös uudet unelmat ja pulppuavat luovuuden lähteet. Tämä auditoriesitys tuli meille jonkun kerholaisen aloitteesta ja oli siksikin mieltäliikuttava. Minusta tuntuu, että nuori sukupolvi osaa ihan eri tavalla arvostaa sitä, mikä minun sukupolvelleni on ollut liian arkipäiväistä itsestäänselvyyttä aikanaan. Kuinka moni meistä on kuullut muutaman viime vuoden aikana kuikan huudon ja nähnyt kuikan soutavan veden selkää?

Ensi kesänä minun on ihan pakko toteuttaa yksi pitkäaikainen unelmani ja mennä kokemaan varhainen aamuyö Seitsemisessä linnunlauluineen. Se unelma on sellainen, että se toteutetaan aikuisten kesken ja eväsleivin ja termospullokahvein varustettuna. Saa ilmoittautua mukaan :)

Kari Tapio - Mun sydämeni tänne jää

Naakat

Kovin on ajatukseni vaellelleet samoissa teemoissa kuin eilenkin. Uutista jos jonkinlaista on ollut ajatuksen ponnikkeena.


Ulla Pirttijärvi - Máttaráhku Askái

Mietin minkälainen on se maailma, jonka haluan jälkipolville tarjota. Miten voin vaikuttaa siihen, minkälaisessa maailmassa tulevat polvet saavat elää?


Nuorena aikuisena vietin unettomia öitä. Kutsuttakoon sitä vaikkapa pessimismiksi; ajattelin, että tällaiseen maailmaan on hulluutta saattaa yhtäkään uutta lasta. Tarkasteli sitä asiaa sitten oman minänsä, geeniensä, ihmiskunnan tai maailman kautta.


Jossain vaiheessa se ”jokin” vei voiton. Oliko se rakkaus, vietti, vaisto, toivo vai mikä lie? Joka tapauksessa minäkin istutin omenapuun. Nyt meillä on kaksi lasta. Suuren suuri lahja ja suuren suuri vastuu. Ei pelkästään se, mitä minä teen näille omilleni, vaan mitä minä ja me teemme koko maailmalle ja mitä koko maailma tekee itselleen ja siten myös meille. Me kaikki olemme siinä osallisia -tahdomme tai emme. Jokainen teko ja liike vaikuttaa johonkin ja toimii alkuunpanevana voimana jollekin.


Välissä oli vuosia joina en niinkään välittänyt. Kutsuin sitä ehkä aikuisuudeksi: osasin ottaa etäisyyttä ongelmiin, jotka eivät kosketa minua. Lopulta osasin erotella lähes ongelman kuin ongelman itseäni koskemattomaksi. Oli helppo olla, elää ja hengittää.


En tiedä mitä tapahtui, muutoskohtaa on vaikea hahmottaa. Jossain vaiheessa vaan juolahti mieleen ”entä sitten kun?”. En tiedä tuliko se terveydellisten huolien myötäjäisinä, sen myötä kun alkoi paremmin ymmärtää ihan kaiken haurauden ja katoavaisuuden ja tuli työstäneeksi ehkä sitäkin, minkälaisen jalanjäljen haluaa rantahiekkaan jättää. Vaikka aikanaan ajan aallot huuhtovat jalanjälkeni näkymättömiin, sillä ajalla on merkitystä milloin jälki on näkyvissä. Olkoonkin, että yksilön osani on kuin rannan hiekan hitu kooltaan -ilman niitä hituja ei koko rantahiekkaa ole.


Kaikessa erakkoudessani olen viime vuosina huolestunut ympäristön tilasta ja ihmisen lyhytnäköisyydestä niin ihmisyyden kuin tämän kaiken olevan tulevaisuuden suhteen. Viherpiipertäjä, kukkahattu ja sosiaalitantta ovat varmaankin niitä osuvampia nimityksiä joita moni vinosti hymyillen liittäisi minuun. Silti en koe olevani niinkään hienojen arvonimien mittainen, en ole tehnyt vielä neljännesosaakaan siitä kaikesta mitä voisin tehdä meidän jokaisen yhteisen hyvän eteen. Minkä verran sinä olet tehnyt? Minkä verran ajattelit tehdä huomenna? Mitä jos huomenna on myöhäistä?


Ei minua haittaa se, jos lapsenomainen hyväntahtoisuuteni ja toiveikkuuteni jotakuta hymyilyttää. Enemmän minua haittaa se, jos huomaan viime metreillä etten ole vaivautunut edes yrittämään, että olen juossut koko elämäni jonkin näennäisen saavutuksen perässä ja se kaikki rakastamisen ja vaalimisen arvoinen onkin ollut jalkani alla koko ajan minun sitä ymmärtämättä.


Tänään rakastin ja vaalin kamerallani räntäsateessa istuskelevia naakkoja. Näin kun sanon, niin huomenna lukee lööpeissä, että naakat ovat lamaantuneet salamavalojen välkkeestä.

Kahdenkeskistä asiaa

Kokous

Näkemysero

Soluttautuja vai sovittelija?

"Täsämäole!"

Hyr!