Muistitikku

Otin esiin pitkään pölyttyneen muistitikun. Kuvittelin löytäväni sieltä joitakin tiedostopohjia, joista olisi hyötyä lähiaikoina. No, eihän siellä sellaisia ollut. Mutta siellä oli kuvakansioita. Älkää kysykö miksi - en tiedä.

Yhtäkkiä menneisyys aukeni silmieni eteen lukemattomina kuvatiedostoina. Olin yksin kotona. Katselin pitkän aikaa kuvia ja palasin muistoissa aikoihin, jolloin pojat olivat pieniä ja minä ja mieheni hieman nykyistä freesimpiä. Syntymäpäiviä, jouluja, matkoja, luonnossa seikkailua. Arkeakin.

Mitä tiesin silloin, mitä tiedän nyt? Mitä murehdin silloin, mitä murehdin nyt? Mistä iloitsin silloin, mistä iloitsen nyt?

Osa poikien lapsuusvuosista meni itseltäni hieman sumussa, suuren surun kantajana. Oli lohdullista nähdä kuvissa iloisia ihmisiä. Itsensäkin erilaisissa puuhissa; kakkuja väsäämässä, ohjevihkoa lukemassa, lapsen kiipeilytelineenä. Ihmetyksekseni koti oli monissa kuvissa lähes kliinisen siisti ja tavarat harmoniassa. Ajat ovat muuttuneet ja leveät naisenhartiani ovat kannatelleet kotiin kassikaupalla turhaa roinaa.

Kuvat katsottuani tunsin itseni kovin väsyneeksi. Ajelehdin yhä petaamattomaan sänkyyn ja annoin unen tulla.

Sairaskertomukseni saa lisää sivuja. Kun kättelet itseäsi ja onnittelet haasteiden kanssa selviytymisestä, toiseen käteen luikertaa jo uutta haastekirjaa. Hetkittäin melkein naurattaa, hetkittäin miettii tuleeko tässä kohta hulluksi - miten tämän kaiken kanssa selviää. Ja että kai tässä nyt jonkinlainen kohtuus ja tolkku tulisi olla. Mutta ei elämälle kerrota mitä se saa antaa. Se otetaan mitä saadaan ja se kannetaan sitten vaikka polvet notkuen. Itselleen armollisuutta tässä ainakin oppii. Minä lepään nyt.

Heräsin päiväunilta märkään nuolaisuun - eipä tarvinnut niistää nenää. Kohta oli huone täynnä myös perheenjäseniä. Katselin poikien piirteitä hiljaa. Niin tuttua kuin noissa katsomissani kuvissa, silti jotain niin uutta ja tuoretta ja tulevaa. Pojan kulmakarvat kaartuivat kullansävyisinä, posken rusossa vielä päivetystä kesän jäljiltä. Taivas miten kauniita te olettekaan. Ja miten hyvän elämän olen saanut kanssanne elää.

Joskus olen ajatellut, että aika virtaa kuin joki. Nyttemmin on alkanut tuntua, että se juoksee kuin putouksessa. Ottaa jostain jotain mukaansa, kuljettaa ja jättää ehkä johonkin kuin kiven alajuoksulle. Ja ehdottomasti virtaa eteenpäin. Vaikka palaisit saman suvannon äärelle, vesi siinä ei ole enää sama. Etkä sinä itsekään, enää palattuasi, ole enää täysin sama ihminen.

                                              Escape - Secret Garden

Unelma

Ajattelin kirjata joitain unelmiani. Osa niistä olkoon ja pysyköön ikuisena unelmoinnin kohteena, osan toteuttamista voin harkita huomenna tai ylihuomenna. Kaikkia niitä en toteuta ja siten luovuta pois, koska ilman unelmia ...niin, no.

Elit toteen kaikki unelmat.
Mitä tästä lähin odotat?
Sait kaiken koskaan tahtomasi,
nyt lienee ainut unelmasi
saada uusi aihe unelmiin
- jotka elämässä pitää kii.

Ensiksi pitää todeta, että olen saanut elämältä enemmän kuin uskalsin nuorena unelmoida ja tunnen siitä syvää, hyväilevää kiitollisuutta aina siihen havahtuessani. Jotenkin pidin nuorempana mahdottomana, että voisin ylipäänsä olla onnellinen. Heräsin onnellisuuteeni samoihin aikoihin kuin menetin osan terveyttäni ja läheisen ystäväni. Se oli ristiriitaista ja irvokastakin. Saada maistaa onnen reunasta ja kokea miten se kaikki kaikkoaa taas ulottumattomiin. Kuitenkin jossain kohtaa huomasin tai opin tai älysin, että onnellinen voin olla siltikin. Elämä on kuin elokuva (toki interaktiivinen sellainen), jossa on vain se yksi näytös. Ei uusintoja. Melkoinen etuoikeus sitten kuitenkin.

Mutta niin. Joskus pitää kirjoittaa unelmiaan mustalla valkoiselle, tehdä niistä sillä tapaa näkyviä ja tosia ja olemassaolevia. Ehkä lisäilen tänne matkan varrella uusia?

♥ Lunnit. Ei se vaan poistu. Luulen, että haluan pitää tämän unelman sellaisena hiljaisena unelmana ja muistona hetkestä, jona seisoin tuulisella rannalla kokoilemassa itseäni ja oivaltamassa, että joskus rakkaus ajaa omien unelmien edelle ja joskus pitää osata valita niin. Ei huono oppi ollenkaan.

♥ Lappi, Jäämeri, Ruija. Ei sekään vaan poistu. Se on pysyvä ja toistuva unelma, haluan sinne uudestaan ja uudestaan ja uskon, että jonain päivänä kun olen mennyt, se minun nauruni soi siellä edelleen. Tai hiljainen tyytyväinen hyminä. Sori niille, jotka eivät ajatuksesta nauti.

♥ Kirja. Sitä aikaa vaan tarvittaisiin. Ja siihen lajiin sopiva flow. Jonain päivänä se saapuu, haluan antaa sille tilaa tulla sitten kun aika on oikea.

♥ Koti metsässä. Tämä on uusi ja yllättävä unelma, joka sekoitti pakan. Ja se on unelmana kaukainen. Mutta se syntyi tulenleimahduksen tavoin nopeana ja täydellä roihulla katsellessani eräässä paikassa lintujen lehahtelua metsäisessä pihassa. Se oli oikeasti ihan kamala hetki. Minun elämäni on täällä, asettuneena ja vakiintuneena ja vanhuuden pirtakuviot etukäteen kaavailtuna. Ja yhtäkkiä oivallan, että haluan kodin metsään. Isot ikkunat ja lasitettu tilava terassi. Jos minä en voi mennä luontoon, luonto olkoon minulle läsnä koko ajan. Tämä ei ole pelkästään unelma. Tämä on ajatus, mikä pitää minut hengissä ja auttaa sietämään aavistuksen pitkistä talvista kaltereiden takana. Se harhauttaa minut pois nurkkaani tuijottamasta. Mikä parasta, unelman roihahdus oli niin voimakas, että se levisi mieheenikin.

♥ Kestävän kehityksen työ. Työ, jossa pystyn omalta osaltani vaikuttamaan meidän kaikkien huomiseen. Virittämällä pienen pieniä luonto- ja ihmisrakkauden kytyjä ihmissieluihin. Voi kunpa onnistuisin. Silloin voisin uskoa, että nauruni todella helkkäisi tunturissa. Ai miten niin räkätys?

♥ Kuukkeli, täällä Pirkanmaalla. Luin artikkelin hiljattain ilmestyneestä Lintuviestistä ja vakuutuin, että pihkasilmänä kulkiessani olen osunut kuukkelin harhautettavaksi. Olen jo punonut juonia, miten kuukkeli pääsisi näkemään minut. Sehän kuitenkin siitä enemmän riemuissaan olisi.

♥ Saada nähdä poikamme aikuisina ja huomata heidän löytäneen tapansa olla onnellisia ja elää itsensä näköistä elämää harmoniassa ympäröivän maailman kanssa.

♥ Nähdä ensi talvena linnunrata Seitsemisessä.

♥ Saada nukahtaa teltassa meren ääniin, ehkä Espoon saaristossa.

♥ Saada näyttää perheelle Tara-joen kanjoni. Paikka, jossa tuntui kuin olisin ollut lähempänä taivasta. Kirkas vesi ja turkoosina hohtavia kiviä siellä pohjassa.

♥ Huomata jonain päivänä, että inhimilliseen ja globaaliinkin hyvään pyrkivät ratkaisut alkavat saada jalansijaa niin lähiympäristössäni kuin myös päättäjien, niiden isoimpienkin keskuudessa. Ja että materia ja kohtuuden ylittävä raha ottavat askeleen alemmas ihmisten prioriteettilistalla.

♥ Että jonain päivänä tehdään tieteellinen läpimurto, joka auttaa sietämättömään kipuun ja ehkä ennaltaehkäisee tai parantaa sen.

♥ Jonain päivänä voisin purkaa lääkityksen ja pääni olisi keveä ja mieli suht huoleton. Jalkakin vielä vipattaisi poluilla. Niin ja voi että! Voisin seistä tunturin laella pelkäämättä tuulen tekevän kipuja.

♥ Minulle tulisi tavaksi mennä ajoissa nukkumaan.



Oho, parempi kain myöhäänkin kuin ei ollenkaan?

Mistä muuten sinä unelmoit?

Alku

Olen viime päivinä palannut muistoissani, ehkä ensimmäistä kertaa, takaisin siihen mistä kaikki alkoi kasvokipujeni kanssa.

Minun kipuni alkoivat melko pian kuopuksen syntymän jälkeen. Ne olivat miedompia ja erilaisia laadultaan kuin paria-kolmea vuotta myöhemmin. Enimmiltään oireita tuli jäätelöä syödessä tai liian kuumaa kahvia juodessa, kipu "nousi hampaiden juuria pitkin". Luulin kipua hammasperäiseksi ja kävinkin sitä hammaslääkärillä selvittelemässä. Mitään selittävää ei löytynyt. Hammaslääkäri totesi, että sellaista se on naisihmisillä kun ikää tulee ja lapsia syntyy, tulee erilaisia vaivoja ja kipuja. Mietiskelin ymmälläni miksei kukaan ollut koskaan varoittanut tällaisesta, että ikääntyminen on näin kamalaa ja elämää  haittaavia kipuja tulee jo kolmikymppisenä. Halpamaista.

Kivut asettuivat. Välillä tuli jotain oireilua ja välillä oireilu oli kokonaan poissa niin että saatoin syödä jäätelöäkin huoletta muistamatta koko vaivaa.

Parin-kolmen vuoden kuluttua tuli muutos. Kylmästä säästä sisään tultua alkoi kipu nousta hampaista aina vaan kovempana. Jossain kohtaa se ei tuntunut enää hampaissakaan vaan siirtyi vaeltamaan poskiin tai alaleukaan. Joskus asettelin vaivaa purukumilla, joskus hampaiden ienrajaa painelemalla, joskus kylmällä vichyllä. Toisinaan se auttoi - toisinaan se toimi päinvastaisesti.

Lopulta mieheni kyllästyi katselemaan kamppailuani, totesi että tuollainen kipu ei voi olla normaalia ja se pitää nyt selvittää. Pohdiskelin, että poskionteloissa voisi olla jotain. Epäilyn alaisia syitä oli monta. Minulla oli ollut kohtalaisen monta kertaa poskiontelotulehdus. Minulla oli ollut kysta poskiontelossa. Minulta oli leikattu pienenpieni ylimääräinen hammas ihan poskiontelon rajapinnasta. Minulla oli käynyt nuorena traktorin peräkärryn etureuna nenän alla pompattuaan kivisessä mäessä pois traktorin peräkoukusta (minä siis seisoin kärryn etulaitaan nojaten). Googlettelin kasvojen kipuihin liittyviä juttuja ja totesin, että riski tulla väärinymmärretyksi lääkärillä olisi suuri. Parhaassa tapauksessa voisi tulla leimatuksi hysteeriseksi. Päätin valita yksityisen lääkärin sillä taka-ajatuksella, että tällaisella on vähemmän varaa nauraa potilastaan ulos vastaanotolta kuin terveyskeskuslääkärillä.

Yllätys oli suuri kun lääkäri heti ensimmäisellä käynnillä tiesi arvella mistä on kyse: epätyypillinen kasvokipu tai kolmoishermosärky. (Minulle ne ovat yksi ja sama, koska kipu on yhtä rajua. Diagnoositkin ovat vaihdelleet edestakaisin matkan varrella.) Yllätys monin puolin. Hyvin ammattitaitoinen lääkäri, joka tunnisti niin harvinaisen sairauden. Hyvin mykistävä diagnoosiepäilys. Tiesin siitä valmiiksi jotain seurattuani nuorena sivusta vanhemman ystäväni kamppailua samojen kipujen kourissa (voi miten ymmärtämätön olin silloin ollut!). Vielä enemmän tiesin googletteluideni pohjalta. Ei, tämä ei ollutkaan poikkeuksellisen sitkeä poskiontelo-ongelma joka lähtisi pidemmällä kortisonikuurilla ja sitten taas jatkettaisiin matkaa huolettomin kaurishypyin.

Lääkityksiä kokeiltiin useampia. Ne eivät tuoneet apua, mutta saivat elämänlaadun romahtamaan. Kivut olivat pelottavia. Ne alkoivat olla raatelevia. Minuuttikin tuntui pitkältä. Pahimmat tykitykset silloin kestivät tunnin, puolitoista. Se oli kuin valovuosi mustassa avaruudessa. Yksin kipujen kanssa. Välillä puristin miehen käsivarren mustelmille, välillä teputin lattiaa edestakaisin, autossa saatoin takoa päätä auton sivuikkunan palkkiin siinä toivossa, että se kipu ajaisi toisen yli.

Muistan sen hetken kun soitin neurologille ja tunnustin ääni väristen ja hetken hiljaa itkien pelkääväni, että teen kohta itselleni jotain. Sain aloittaa sen lääkityksen, jonka olin lukenut tuovan avun useille kolmoishermosärkyisille. Olo oli sellainen kuin voisin kuvitella enkelin siiville päässeellä olevan. No, sitä auvoa karbamatsepiinin kanssa ei kestänyt kovin kauaa, kun sain rajun yliherkkyysreaktion. Kipuilutkin loppuivat ihmeekseni siihen.

Siitä eteenpäin on jatkettu vaihtelevasti matkaa, opetellen varomaan tiettyjä asioita ja opetellen nöyrtymään sen edessä, että sairaus asettaa ehtoja joihin ei itse juurikaan voi vaikuttaa. Sairaus on muuttanut luonnettaan. Minä olen tottunut moneen asiaan, joidenkin kanssa vielä harjoittelen.

Ehkä kolme asiaa muistan selkeimmin sairauteni alkutaipaleelta.

Ensimmäinen on se hämmästys, miten kipu voi olla niin kovaa, että sitä ei pysty mitenkään kuvittelemaan eikä sitä osaa selittää toiselle niin että toinen täysin ymmärtäisi mistä on kyse. Olen tainnut joskus yrittää. Niin kuin tippuisit Näsinneulasta kasvoillesi maahan, muttet menetä tajuntaasi vaan tunnet kaiken sen kivun. Uudestaan ja uudestaan. Niin kuin joku löisi sinua lekalla naamaan. Uudestaan ja uudestaan. Niin kuin joku kytkisi sinut sähkövirtaan ja saisit sähköannoksia uudestaan ja uudestaan. Niin kuin revontulet loimottelisivat kasvojesi luissa, syvällä, siirtyen hitaasti paikasta toiseen. Uudestaan ja uudestaan. Niin kuin hammaskipu tai synnytyskipu kovenisi potenssiin sata (ja minä sentään olen joskus itkenyt ääneen hammaskipua Helsingin ydinkeskustassa). Miten jokin kipu voi olla niin kovaa, että se hetkellisenäkin saisi elämää rakastavan ennemmin valitsemaan kuoleman? Kipukohtauksen jälkeen olin usein niin väsynyt, että nukahdin moneksi tunniksi.

Edvard Munch: Scream. Käytetty usein kolmoishermosärkyisten "tunnuksena"

Toinen on se, miten ymmärtämättömiä ja kovia ihmiset voivat olla. Miten selkiä kääntyy, ovia lukkiintuu, sairautesi nimi alkaa löytyä ennen läheisten ihmisten huumorisanastosta. Ja tiedätkö mitä? Masennus saa aikaan kipuja. Ja kaikki kivut häipyy kun lakkaa tarkkailemasta itseään. Ja noin niin kuin muutenkin, se vika lienee korvien välissä. Noh, kasvot on. Siinä melko lailla korvien välissä.

Kolmas on se, miten hajallaan kaikki tieto oli ja miten epäselvää kaikki oli. Mikä kaikki nyt voi liittyä tähän ja miten minkäkin lääkkeen kanssa tulisi toimia. Mitä ottaa huomioon? Miten valmistautua neurologilla käyntiin? Miten kukaan koskaan voi ymmärtää minua? Miten koskaan voin ymmärtää tätä sairautta? Tai hyväksyä sen? Sopeutua siihen?

Jossain vaiheessa löysin jotain Suomi24:n keskustelua lukiessani linkin paikkaan, jossa voisi olla vertaistukea tarjolla. Aprikoiden klikkasin liittymispyyntölaatikkoa. Mietin kelpaanko porukkaan kun vaivani eivät olleet jatkuvia ja kun diagnoosinikin vaihteli. Mitä jos en olisi "riittävä" epätyypillisen kasvokivun edustajana? Jos olisinkin kelpaamaton?

En ollut. Ehkä se oli se taitekohta, johon minun "alkuni" loppui. Yhtäkkiä löytyi ihmisiä, joilla oli samanlaisia kokemuksia, ehkä samoja lääkkeitä kokeiltavina, samanlaisia mietteitä ja heikkoja hetkiä kuin itselläkin.

No. Nyt on muisteltu ja luulen olevan parasta, etten muistele enää. Ehkä se alku oli kuitenkin kaikista raskain, vaikka sairauteni on harpannut ison askelen eteenpäin. Alussa en pystynyt kuvittelemaan eläväni jos kivuista tulisi jatkuvampia. Nyt pystyn kun tiedän eläneeni.

Loppuun on pakko linkittää Alan Walkeria, kun tuo video sopii niin hyvin osumaan. Hemmot ovat kuin kolmoishermosärkyisiä kasvosuojineen. Kulkevat varmaankin vertaistapaamiseen. Joku siinä yrittää ratkoa kolmoishermosäryn salaista koodia, WHO on arvaten viimein kohdistanut varoja tuohon tutkimukseen ja mullistava tieto ja apu on ihan lähellä, ehkä se julkaistaan tuossa kolmoishermosärkyisten tapaamisessa suurena valona. Ja ja välillä sähköttää niin pi...ukeasti että talotkin väräjävät ja musiikki. Joku sai lääkäriltä käteensä reseptin uuteen kokeiltavaan lääkkeeseen. Ja jokaisella sama toive: laula minut uneen.

                                       Sing me to sleep - Alan Walker

Kevät

On ollut melkoinen vuosi. Enpä tiennyt elokuussa, että yhä yhdeksän kuukauden jälkeen olen kutakuinkin samassa tilanteessa kipujeni kanssa. Kipuja on lähes päivittäin ja lääkitys päällä. Toisaalta en uskaltanut kovinkaan paljoa yrittää ajatella tulevaa. Se oli yllätys, että jouduin olemaan monta kuukautta sisätiloissa. Pahimpina hetkinä pelkäsin tulevani hulluksi kaltereideni takana.

Tässä ollaan. Hengissä. Kipujen kanssa, mutta selvinneenä. Vappuna otin talven jälkeen ensimmäiset arat askeleet ulkona. Tuntui, että jouduin opettelemaan kävelemisenkin uudestaan. Arkana tervehdin hennosti vihertyvää luontoa. Tuntui kuin olisin ollut pitkässä sikeässä unessa ja kaikki olisi sekä tuttua että outoa. Rannan puut oli hakattu. Johonkin oli tullut jotain lisää. Tuttu veden uoma kulki tien ali. Linnut olivat ehtineet ennen minua. Tällä kertaa ne toivottivat minut tervetulleeksi. Metsäpolulla tuli parvi töyhtötiaisia kuin kysyen missä olemme olleet. Minä ja koira.

Tammikuussa varasin toukokuiselle viikonlopulle Seitsemisestä leirikoulutilan ja silloin kun tuntui pahalta, suuntasin katseeni tuohon viikonloppuun. Öinen Multiharju otti askeleemme vastaan ja täysikuu hymysi puiden välistä. Seura oli hyvää.

Jotain yllättävää on tapahtunut. Aloin opiskella Arkeen Voimaa -ryhmänvetäjäksi ja sen jälkeen ajauduin mutkien kautta opiskelemaan Ympäristökasvattajaksi työni ohessa. Välillä meinaa iskeä rimakauhu, mutta taas kun miettii omia kokemuksiaan ja matkan varrella syntyneitä maailmanteorioitaan, tuntuu että juuri nyt olen omalla polullani. Saan lisää välineitä siihen, mihin minulla on sisäinen palo.

Talven aikana ei ole paljoa runoja eikä valokuvia pusertunut. Pahimpina hetkinä olen tuhertanut pikkutarkkaa työtä siveltimellä tai leikellyt kuvioita kartongista. Väsymys on ollut välillä lamaannuttavaa. Kipua sietää paremmin kun alistuu. Antaa rökityksen tulla, puuhata omiaan ja mennä menojaan. Kipupäiväkirjaa en ole pitänyt vaikka pitäisi. Haluan unohtaa kivun heti kun se on mennyt. Muistan kirjoittamattakin että se on riittävää vaikka lääke viekin siitä sen pahimman, köyttä kaulalle virittelevän terän.

Nyt kevään myötä on jotenkin paljon helpompi olla ja hengittää. Aivot ovat varmaankin vuosien saatossa tottuneet päivittäisiin raittiin ilman annoksiin ja senkin puolesta sisätiloissa olo on ollut koettelevaa.

Kirjoitukseni taitaa olla vähän sekava. Painovirhe-paholainen on muuttanut asumaan aivojeni ja sormieni väliin. Panovirhe-paholainen taas saa laittamaan tavaroita vääriin paikkoihin ja unohtamaan sen tapahtuneen. Eipä puutu yllätyksiä elämästä kun löytää yllättäviä asioita ja sanoja yllättävistä paikoista. Ehkä niitä runojakin sieltä alkaa taas kuplehtia. Kortesalossa minua tervehti vihreäksi käynyt linnunpönttö. Se vaan jaksoi tällaista pihkasilmää ilahduttaa. Läheisen vajan sammaloituneella katolla vaihtoi talitinttipariskunta matoisia kuulumisia suusta suuhun. Sitä en ehtinyt kuvaamaan muulla kuin sielun kameralla.

                                     First day of spring - Secret Garden

Voima

Ajoin eilen tärkeästä palaverista takaisin kirkkaassa auringon paisteessa. Luonto tarjosi kauneintaan. Itkin vuolaasti koko ajomatkan ajan.

Sivutielle kääntyessä tuli yllätyksekseni joku pyöräilijä vastaan kilpavarusteissaan. Hetken mietin miksen minäkin ja samantien muistin miksi en. Surumielinen hymy karehti suupielessä. Kohta hidastin tiellä empivän hiihtäjän vuoksi. Hän näytti niin nauttivan puuhastaan, että hymyni oli entistä leveämpi hänen kohdalleen päästyäni. Hän väläytti onnellisen hymyn minuun päin ja omani levisi jo korviin saakka. Olin niin iloinen hänen puolestaan vaikka toinen puoli minusta tiesi hyvin kivuliaasti mitä ilman elän ja tulen ehkä lopun elämääni elämään. Oli kuitenkin hienoa, että tuo hiihtäjä osasi nauttia tekemisestään ja olosuhteista. Niin minäkin tekisin hänen asemassaan.

Palaveriin mennessä muistin väistämättä aikojen takaisen uneni pyöreän pöydän äärellä altavastaajana olosta. Onneksi minua oli prepattu palaveriin ja vielä suuremmaksi onneksi en ollut altavastaajana ollenkaan vaan sain yllättävääkin ymmärrystä osakseni.

Ehkä merkityksellisimpiä olivat ne sanat, että minun pitäisi ne harvat ulkoilumahdollisuuteni saada nauttia vapaa-ajalla luonnosta voimautuen jos se kerran on se asia, josta voimani ammennan. Vaikka istun yhä kaltereiden takana, ne kalterit alkoivat tuntua paljon hauraammilta tai taipuvaisemmilta.

Ehdottelin tänään miehelleni josko hän lähtisi minulle kuskiksi valokuvausreissulle, että voisin vähän yrittää tallentaa näitä valon hetkiä kamerallani kun en voi sitä kävellenkään tehdä. On niin polttava tarve saada kuvata, tallentaa katseltavaksi uudelleen ja uudelleen.

Luonto on minulle kuin salainen puutarha, jonka pienet yksityiskohdat ja isommat ääriviivat tuovat syvää iloa. Joissakin aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut taianomaisista hetkistä metsän syleilyssä, siitä miten linnut yhtäkkiä lehahtavat ympärille ja ihan yhtä yllättäen katoavat pois. Olen jo vuosia imenyt elämisen voimani metsän tuoksusta ja kauneudesta. Nyt sitä voimaa pitäisi saada hiljalleen uusia annoksia. Miten etuoikeutettua, että meillä on metsiä missä liikkua ja jotka ovat yhteistä omaisuuttamme.

Osin tästä syystä olen huolissani kuultuani joitakin kuukausia sitten valtion suunnitelmista yhtiöittää metsähallitus. Siis yhteiset maamme ja vesivarantomme. Luontomme. Aie on jotenkin käsittämätön ja rivo. Toivon niin paljon kuin tällainen takkutukkainen pihkasilmä vaan voi toivoa, että tämä hulluus ei mene läpi. Jos ymmärrät ajatukseni ja yhdyt niihin, ilmaise sinäkin kantasi. Kerran pois myytyä ei saa takaisin ja joidenkin asioiden arvon saattaa ymmärtää vasta menetettyään. http://pysaytetaanmetsahallituslaki.fi/ on linkki, jossa voi allekirjoittaa vetoomuksen metsähallituslain torppaamiseksi.

Tänne kuuluu lääkityksen lisäyksen tarvetta, ajoittain säikäyttävänkin kovia kipuja. Parina hetkenä on ollut kiputippaan lähtö lähellä, onneksi tilanteet ovat rauenneet kotona. Ja onneksi kipu ei ole muuttunut jatkuvasti päällä olevaksi niin kuin se teki kohta neljä vuotta sitten. Nyt pystyn onneksi tekemään lääkelisäyksen aika kivasti, koska olen lomalla tulevan viikon. Pieni pöppyräisyys ei siis haittaa. Muuten aionkin lähinnä levätä. Ehkä maalata pari taulua ja kirjoittaa pari pelkästään itseäni ilahduttavaa runoa. Kuunnella musiikkia ja laulaa loilottaa mukana niin että koira alkaa ulvoa vieressä.

Sinä lukija, mene metsään ja nauti! Tallaa luminen polku ja kuuntele ja katsele. Pysähdy vaikka nuotiolle sulattelemaan nipisteleviä varpaitasi. Lupaan ettet pety! Luonnolla on ihmeellinen voima ja se voima tarttuu!

                                           Eläköön - Juha Tapio

La puerta del cielo

Edellisestä kirjoituskerrasta on vierähtänyt pitkä pätkä.

Talvi on ollut raskas. Joulukuussa alkoi tuntua, että voimat ehtyvät. Onneksi hyvän mittainen joululoma katkaisi väsymystä. En jaksanut juurikaan valmistella joulua, mutta silti joulu asteli tupaamme määrätietoisin askelin, silitti poskea ja lämmitti mieltä ja toi ilon. Kipuisena, väsyneenä, mutta kiitollisin mielin otin joulun vastaan. Ja mitä se toikaan lahjanaan? Neljä täysin kivutonta päivää ja muutenkin vähän helpompaa aikaa. Mittaamaton lahja.

Noin muuten katsoin parhaaksi vähän tuurata joulupukkia ja yllätin itseni "löytämällä" paketista kunnolliset tietokonekaiuttimet. Oikean hifistelijän mielestä nuokin lienevät lelut, mutta minulle ne riittävät kyllä mukavasti tuomaan musiikkiin syvemmät sävyt. Olen uponnut musiikin maailmaan niinä hetkinä joina olen vahviten kokenut ikkunoissani olevan teräksiset kalterit.

Pari viikkoa sitten se tapahtui. Olin vatsataudissa kotona, opetellen pika-aitojen juoksua vessaa kohden. Mies toivuskeli influenssasta. Yhtenä päivänä raahustin takaterassille avaamaan ovea ulos pyrkivälle koiralle. Avatessani oven tajuntani täytti lintujen sirkutus. Jäin siihen ovelle kuin vasta silmäni avanneena, pitkästä unesta heränneenä. En osaa kuvailla sitä niin vahvasti kuin sen koin. Mutta sillä hetkellä tiesin, että tästä kaikesta selvitään kyllä. Hetki hetkeltä päivät valostuvat ja yön pimeä menettää otettaan. Jonain päivänä huomaan, että kevät on täällä. Ja minä selvisin.

Olimme hiljattain lasten isomummun hautajaisissa. Kuolema on liikuskellut elämässämme eri muodoissa viimeisen vuoden aikana. Me neljä istuimme hautajaiskappelin penkillä kuin puupökkelöt. Ei tullut enää pisaraakaan. Jokin aika on päättynyt elämässämme. Mummolan ikkunassa on yhä samat pitsiset valoverhot. Näkymä vaan ei ikkunan läpi ole enää ikinä samanlainen. Lapsemme ovat olleet onnekkaita tultuaan niin rakastetuiksi. Se rakkaus ei varmastikaan häviä vaan jää väreilemään ilmaan, ilman omistajaa ja silti kaikkia hyväillen.

Minun kevään odotukseen heräämiseni kulminoitui siihen, että varasin rakkaaksi käyneestä luontokohteesta yöpymispaikan perheelleni ja muille samanhenkisille ystäville, siihen aikaan kevättä kun varmasti pystyn nauttimaan ulkoilmaelämästä . Joka kerran tuon mieleen juolahtaessa karkaa  hymynkare suupieleeni.


                                          La puerta del cielo - Enigma