lauantai 27. helmikuuta 2016
Voima
Ajoin eilen tärkeästä palaverista takaisin kirkkaassa auringon paisteessa. Luonto tarjosi kauneintaan. Itkin vuolaasti koko ajomatkan ajan.
Sivutielle kääntyessä tuli yllätyksekseni joku pyöräilijä vastaan kilpavarusteissaan. Hetken mietin miksen minäkin ja samantien muistin miksi en. Surumielinen hymy karehti suupielessä. Kohta hidastin tiellä empivän hiihtäjän vuoksi. Hän näytti niin nauttivan puuhastaan, että hymyni oli entistä leveämpi hänen kohdalleen päästyäni. Hän väläytti onnellisen hymyn minuun päin ja omani levisi jo korviin saakka. Olin niin iloinen hänen puolestaan vaikka toinen puoli minusta tiesi hyvin kivuliaasti mitä ilman elän ja tulen ehkä lopun elämääni elämään. Oli kuitenkin hienoa, että tuo hiihtäjä osasi nauttia tekemisestään ja olosuhteista. Niin minäkin tekisin hänen asemassaan.
Palaveriin mennessä muistin väistämättä aikojen takaisen uneni pyöreän pöydän äärellä altavastaajana olosta. Onneksi minua oli prepattu palaveriin ja vielä suuremmaksi onneksi en ollut altavastaajana ollenkaan vaan sain yllättävääkin ymmärrystä osakseni.
Ehkä merkityksellisimpiä olivat ne sanat, että minun pitäisi ne harvat ulkoilumahdollisuuteni saada nauttia vapaa-ajalla luonnosta voimautuen jos se kerran on se asia, josta voimani ammennan. Vaikka istun yhä kaltereiden takana, ne kalterit alkoivat tuntua paljon hauraammilta tai taipuvaisemmilta.
Ehdottelin tänään miehelleni josko hän lähtisi minulle kuskiksi valokuvausreissulle, että voisin vähän yrittää tallentaa näitä valon hetkiä kamerallani kun en voi sitä kävellenkään tehdä. On niin polttava tarve saada kuvata, tallentaa katseltavaksi uudelleen ja uudelleen.
Luonto on minulle kuin salainen puutarha, jonka pienet yksityiskohdat ja isommat ääriviivat tuovat syvää iloa. Joissakin aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut taianomaisista hetkistä metsän syleilyssä, siitä miten linnut yhtäkkiä lehahtavat ympärille ja ihan yhtä yllättäen katoavat pois. Olen jo vuosia imenyt elämisen voimani metsän tuoksusta ja kauneudesta. Nyt sitä voimaa pitäisi saada hiljalleen uusia annoksia. Miten etuoikeutettua, että meillä on metsiä missä liikkua ja jotka ovat yhteistä omaisuuttamme.
Osin tästä syystä olen huolissani kuultuani joitakin kuukausia sitten valtion suunnitelmista yhtiöittää metsähallitus. Siis yhteiset maamme ja vesivarantomme. Luontomme. Aie on jotenkin käsittämätön ja rivo. Toivon niin paljon kuin tällainen takkutukkainen pihkasilmä vaan voi toivoa, että tämä hulluus ei mene läpi. Jos ymmärrät ajatukseni ja yhdyt niihin, ilmaise sinäkin kantasi. Kerran pois myytyä ei saa takaisin ja joidenkin asioiden arvon saattaa ymmärtää vasta menetettyään. http://pysaytetaanmetsahallituslaki.fi/ on linkki, jossa voi allekirjoittaa vetoomuksen metsähallituslain torppaamiseksi.
Tänne kuuluu lääkityksen lisäyksen tarvetta, ajoittain säikäyttävänkin kovia kipuja. Parina hetkenä on ollut kiputippaan lähtö lähellä, onneksi tilanteet ovat rauenneet kotona. Ja onneksi kipu ei ole muuttunut jatkuvasti päällä olevaksi niin kuin se teki kohta neljä vuotta sitten. Nyt pystyn onneksi tekemään lääkelisäyksen aika kivasti, koska olen lomalla tulevan viikon. Pieni pöppyräisyys ei siis haittaa. Muuten aionkin lähinnä levätä. Ehkä maalata pari taulua ja kirjoittaa pari pelkästään itseäni ilahduttavaa runoa. Kuunnella musiikkia ja laulaa loilottaa mukana niin että koira alkaa ulvoa vieressä.
Sinä lukija, mene metsään ja nauti! Tallaa luminen polku ja kuuntele ja katsele. Pysähdy vaikka nuotiolle sulattelemaan nipisteleviä varpaitasi. Lupaan ettet pety! Luonnolla on ihmeellinen voima ja se voima tarttuu!
Eläköön - Juha Tapio
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
La puerta del cielo
Edellisestä kirjoituskerrasta on vierähtänyt pitkä pätkä.
Talvi on ollut raskas. Joulukuussa alkoi tuntua, että voimat ehtyvät. Onneksi hyvän mittainen joululoma katkaisi väsymystä. En jaksanut juurikaan valmistella joulua, mutta silti joulu asteli tupaamme määrätietoisin askelin, silitti poskea ja lämmitti mieltä ja toi ilon. Kipuisena, väsyneenä, mutta kiitollisin mielin otin joulun vastaan. Ja mitä se toikaan lahjanaan? Neljä täysin kivutonta päivää ja muutenkin vähän helpompaa aikaa. Mittaamaton lahja.
Noin muuten katsoin parhaaksi vähän tuurata joulupukkia ja yllätin itseni "löytämällä" paketista kunnolliset tietokonekaiuttimet. Oikean hifistelijän mielestä nuokin lienevät lelut, mutta minulle ne riittävät kyllä mukavasti tuomaan musiikkiin syvemmät sävyt. Olen uponnut musiikin maailmaan niinä hetkinä joina olen vahviten kokenut ikkunoissani olevan teräksiset kalterit.
Pari viikkoa sitten se tapahtui. Olin vatsataudissa kotona, opetellen pika-aitojen juoksua vessaa kohden. Mies toivuskeli influenssasta. Yhtenä päivänä raahustin takaterassille avaamaan ovea ulos pyrkivälle koiralle. Avatessani oven tajuntani täytti lintujen sirkutus. Jäin siihen ovelle kuin vasta silmäni avanneena, pitkästä unesta heränneenä. En osaa kuvailla sitä niin vahvasti kuin sen koin. Mutta sillä hetkellä tiesin, että tästä kaikesta selvitään kyllä. Hetki hetkeltä päivät valostuvat ja yön pimeä menettää otettaan. Jonain päivänä huomaan, että kevät on täällä. Ja minä selvisin.
Olimme hiljattain lasten isomummun hautajaisissa. Kuolema on liikuskellut elämässämme eri muodoissa viimeisen vuoden aikana. Me neljä istuimme hautajaiskappelin penkillä kuin puupökkelöt. Ei tullut enää pisaraakaan. Jokin aika on päättynyt elämässämme. Mummolan ikkunassa on yhä samat pitsiset valoverhot. Näkymä vaan ei ikkunan läpi ole enää ikinä samanlainen. Lapsemme ovat olleet onnekkaita tultuaan niin rakastetuiksi. Se rakkaus ei varmastikaan häviä vaan jää väreilemään ilmaan, ilman omistajaa ja silti kaikkia hyväillen.
La puerta del cielo - Enigma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)