Ajoin eilen tärkeästä palaverista takaisin kirkkaassa auringon paisteessa. Luonto tarjosi kauneintaan. Itkin vuolaasti koko ajomatkan ajan.
Sivutielle kääntyessä tuli yllätyksekseni joku pyöräilijä vastaan kilpavarusteissaan. Hetken mietin miksen minäkin ja samantien muistin miksi en. Surumielinen hymy karehti suupielessä. Kohta hidastin tiellä empivän hiihtäjän vuoksi. Hän näytti niin nauttivan puuhastaan, että hymyni oli entistä leveämpi hänen kohdalleen päästyäni. Hän väläytti onnellisen hymyn minuun päin ja omani levisi jo korviin saakka. Olin niin iloinen hänen puolestaan vaikka toinen puoli minusta tiesi hyvin kivuliaasti mitä ilman elän ja tulen ehkä lopun elämääni elämään. Oli kuitenkin hienoa, että tuo hiihtäjä osasi nauttia tekemisestään ja olosuhteista. Niin minäkin tekisin hänen asemassaan.
Palaveriin mennessä muistin väistämättä aikojen takaisen uneni pyöreän pöydän äärellä altavastaajana olosta. Onneksi minua oli prepattu palaveriin ja vielä suuremmaksi onneksi en ollut altavastaajana ollenkaan vaan sain yllättävääkin ymmärrystä osakseni.
Ehkä merkityksellisimpiä olivat ne sanat, että minun pitäisi ne harvat ulkoilumahdollisuuteni saada nauttia vapaa-ajalla luonnosta voimautuen jos se kerran on se asia, josta voimani ammennan. Vaikka istun yhä kaltereiden takana, ne kalterit alkoivat tuntua paljon hauraammilta tai taipuvaisemmilta.
Ehdottelin tänään miehelleni josko hän lähtisi minulle kuskiksi valokuvausreissulle, että voisin vähän yrittää tallentaa näitä valon hetkiä kamerallani kun en voi sitä kävellenkään tehdä. On niin polttava tarve saada kuvata, tallentaa katseltavaksi uudelleen ja uudelleen.
Luonto on minulle kuin salainen puutarha, jonka pienet yksityiskohdat ja isommat ääriviivat tuovat syvää iloa. Joissakin aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut taianomaisista hetkistä metsän syleilyssä, siitä miten linnut yhtäkkiä lehahtavat ympärille ja ihan yhtä yllättäen katoavat pois. Olen jo vuosia imenyt elämisen voimani metsän tuoksusta ja kauneudesta. Nyt sitä voimaa pitäisi saada hiljalleen uusia annoksia. Miten etuoikeutettua, että meillä on metsiä missä liikkua ja jotka ovat yhteistä omaisuuttamme.
Osin tästä syystä olen huolissani kuultuani joitakin kuukausia sitten valtion suunnitelmista yhtiöittää metsähallitus. Siis yhteiset maamme ja vesivarantomme. Luontomme. Aie on jotenkin käsittämätön ja rivo. Toivon niin paljon kuin tällainen takkutukkainen pihkasilmä vaan voi toivoa, että tämä hulluus ei mene läpi. Jos ymmärrät ajatukseni ja yhdyt niihin, ilmaise sinäkin kantasi. Kerran pois myytyä ei saa takaisin ja joidenkin asioiden arvon saattaa ymmärtää vasta menetettyään. http://pysaytetaanmetsahallituslaki.fi/ on linkki, jossa voi allekirjoittaa vetoomuksen metsähallituslain torppaamiseksi.
Tänne kuuluu lääkityksen lisäyksen tarvetta, ajoittain säikäyttävänkin kovia kipuja. Parina hetkenä on ollut kiputippaan lähtö lähellä, onneksi tilanteet ovat rauenneet kotona. Ja onneksi kipu ei ole muuttunut jatkuvasti päällä olevaksi niin kuin se teki kohta neljä vuotta sitten. Nyt pystyn onneksi tekemään lääkelisäyksen aika kivasti, koska olen lomalla tulevan viikon. Pieni pöppyräisyys ei siis haittaa. Muuten aionkin lähinnä levätä. Ehkä maalata pari taulua ja kirjoittaa pari pelkästään itseäni ilahduttavaa runoa. Kuunnella musiikkia ja laulaa loilottaa mukana niin että koira alkaa ulvoa vieressä.
Sinä lukija, mene metsään ja nauti! Tallaa luminen polku ja kuuntele ja katsele. Pysähdy vaikka nuotiolle sulattelemaan nipisteleviä varpaitasi. Lupaan ettet pety! Luonnolla on ihmeellinen voima ja se voima tarttuu!
Eläköön - Juha Tapio
