Vietimme tänään kerholaisten syyskauden päättäjäisiä vähän erilaisella tavalla. Menimme Seitsemiseen Koveron kruununmetsätorppaan kauneimpia joululauluja laulamaan. Jostain oli osunut silmiin ilmoitus tällaisesta harvinaislaatuisesta tilaisuudesta, emmekä lopulta pystyneet vastustamaan ajatusta vanhan pirtin hämärästä, öljylamppujen valosta, ulkona ympäröivästä hiljaisuudesta ja keinovalovapaudesta.
Pakko tunnustaa, että jossain vaiheessa kuu mollotti tuosta kuvaamastani ikkunasta niin uskottavasti, että hetken kuvittelin sitä katulampuksi. Kunnes muistin missä olen. Kuvaushetkellä kuu oli jo peitellyt itsensä häveliäästi pilviverholla.
Oli aika yllätys miten paljon ihmisiä paikalle oli saapunut. Jo parkkipaikalla alkoi totuus valjeta. Yllättävän hyvin sinne pirttiin sitten kuitenkin väkeä mahtui sovussa istuskelemaan. Tunnelma oli lämmin ja tiivis.
"Hei, täällä on vielä pari tuolia vapaana!" "Kyllä tänne minun viereenkin yksi mahtuu kun tiivistetään."
Oli hätkähdyttävää istua oman jälkipolven ja muutenkin "uuden sukupolven" kanssa siellä rintarinnan vanhemman väestön kanssa. Mietin miten tuttu tuo vanhan talon miljöö lienee monelle sieltä kaukaa omasta lapsuudesta ja miten moni ehkä tavoitti osan jostain kauan sitten kadottamastaan tunnelmasta. Kuinkakohan moni palasi mielessään lapsuutensa jouluun?
Jännällä tavalla ajattomuutta ja ikiaikaisuuden tunnelmaa loi se, miten lapset esittivät toivelauluinaan juuri niitä lauluja, jotka olivat minullekin omassa lapsuudessani juuri sitä aidointa joulua:
Joulupuu on rakennettu, Joulukirkkoon, Heinillä härkien kaukalon, Jouluyö, juhlayö ja Joulun kellot. Vaivihkaa silmäilin miten lasten istuminen kovalla penkillä alkoi puuduttaa ja lauluhetken venyessä pieni levottomuus meinasi vallata alaa. Muistin niin hyvin omia lapsuusajan tunnelmia. Kirkon penkin, joka tuntui kiveä kovemmalta takapuolen alla kun siinä oli aikansa malttanut istua hiljaa, isän jämäkästi (ja samalla ohjaavan turvallisesti) kurtistuvat kulmat jos meinasin liikaa teputtaa penkissä.
"Eikö tää jo lopu?"
Kurun kappalaisen pohdinnat viilsivät hetkittäin kylkiluiden väliin ja nostattivat veden silmiin. Miten paljon erilaisia sävyjä kertyy ihmisen elämän pirtaan. Ja miten joulu nostattaa kaipuun. Kaipuun lapsuuden jouluihin ja iloon. Miten erilaisia joulujakin voi olla. Ja miten paljosta saa olla kiitollinen. Oma katseeni harhaili usein lasten suuntaan ja tunsin sekä syvää onnea, liikutusta, että hitusen surumielisyyttäkin. Eniten kuitenkin sitä kiitollisuutta tästä päivästä, tämänhetkisestä elämästä. Niistä hetkistä joita saan tällä hetkellä rakkaiden ihmisten kanssa jakaa.

En pystynyt itse juurikaan laulamaan, koska poskiontelontulehduksen aiheuttama yskä on vienyt ääneni. Olo oli siltä osin kuin häkkilinnulla, teki niin mieli liittyä äänten kuoroon, antaa tulla koko sielun pohjasta kaikessa epävireydessään, silkasta laulamisen ja eläytymisen ilosta. En tohtinut sitten toivoa lempilauluanikaan, koska mietin että se saattaa olla vielä hiukan outo vanhemmalle väelle ja itsekään en sitä pystyisi laulamaan. Yllätys oli melkoinen, kun joku esitti sen viimeisenä toiveena. Käytin nessua vaivihkaa silmänurkassa sanoja kuunnellessani.
Taivas sylissäni - Suvi Teräsniska
"Olet toisten kaltainen?
Lapsi lupauksien?
Tuotko, lapseni, nyt
toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten?
Miten sinut suojelen?
Helmassasi kantaa
itse taivastako saan?"
Ajattelen sen jotenkin niin, että jokainen lapsi tuo mukanaan toivon maailmaan. Me emme saa riistää sitä toivoa, vaan sitä pitää vaalia.
Kuvat ovat vähän heikkolaatuisia, koska räpsin niitä kännykällä häthätää muiden kerholaisten jo poistuttua ulos odottelemaan. Ehkä niistä kuitenkin pala tunnelmaa välittyy?
Minun mieleni on hyvä ja lämmin. Nyt on ovi auki joulun tulla!