Joutsenet ne palasivat. Eivät ne kyllä kauaa ole poissa olleetkaan. Ne ovat lentäneet sulapaikkoja etsien niin, että niiden haikean huutelun on erottanut eri kohdissa päivää. Maanantaina poikien kanssa kävellessä kolme joutsenta lensikin matalalta yli. Pommittivat naapuritaloa ylilennollaan. Ehätin saada pari epätarkkaa valokuvaa (joutsenista - ei pommituksesta). Jos en olisi pidellyt kameraa, olisin saattanut saada joutsenta jalasta kiinni. Lähestulkoon.
Kevään etenemistä on ollut kiva seurata. Leudot kevätpäivät on tuntuneet juhlavilta, aurinko lämmittelee hipiää mukavasti, melkeinpä hyväilevästi. Kuin pitkään kadoksissa olleen rakkaan käsi silittäisi poskea - eikä iho ole unohtanut.
Jostain syystä jää on ollut tänä vuonna kiintoisa ilmestys sekä itselleni että lapsille. Sitä on kuvattu kerhossa ja sitä on kuvattu kävelyillä ja sitä olen kuvannut yksin liikkuessani. Pyllistellyt takapuoli pitkällä jokusenkin riitteisen ojan liepeillä. Lähestulkoon livennyt sulapaikkaankin tien jyrkemmältä reunamalta.
Eilen illalla oli revontulia. Ajoimme kuopuksen kanssa paikalliselle uimarannalle niitä katsomaan. Siellä me hiljaisuudessa seisoimme laiturilla ja ihailimme. Välillä näytti kuin suuri valkoinen siipi olisi ollut kylän yllä. Välillä välähdykset tanssivat revontulien leikkisässä muodonmuutoksessa. Aikanaan lasten kanssa Karhuveljeni Koda -elokuvaa katsellessa sain tartunnan ajatuksesta, että revontulissa tanssii edesmenneiden läheisten sielut. Se ajatus on hyvin kaunis ja lohdullinen. Eilen illalla elin sitä tunnetta vahvasti, jotain lähiaikoina menettäneenä ja jotain huolta tässä hetkessä kantavana. Jollain tapaa koin revontulten tanhutessa ympärillämme, että meitä ei ole jätetty huolinemme yksin. Samalla karkasi suuri hiljainen rukous suojeluksesta, sitä tarvitaan. Taisi äänikin siinä värähtää kun vastailin kuopuksen ajatuksiin siitä, miten revontulet voisivat olla vielä hienomman näköisiä taivaasta päin katseltuna. Lopulta hän tokaisi silmiensä lopsahtavan kohta kiinni, joten palasimme kotiin oman revontuliannoksemme nautittuamme. Unissa sitten lisää.
Revontulista ei ole kuvaa. Minulla oli kyllä kamera kaulassa, mutten edes yrittänyt käyttää sitä. Joskus talvella yritin kirkonmäellä tuloksetta saada vangittua revontulia kameraan. Yhä jaksaa ihmetyttää, miten joskus ammoisina aikoina onnistuin saamaan vanhanaikaisella pokkarikameralla hienoja kuvia revontulista Sotkamon taivaalla.
Mustarastaskin on parina päivänä viihtynyt pihassamme. Se vaan osuu olemaan niin varovainen yksilö, että pakenee välittömästi naapurin puolelle jos nostan kaihtimen ylös. Harmi, se olisi oikein komea yksilö kuvattavaksi. Huilunsoitostaan en tiedä sanoa mitään, kun yöt ovat vielä niin kylmiä, ettei arvaa nukkua ikkuna auki.
Ei sovi unohtaa naakkoja. Ne ovat aina yhtä uskollisia kylämme lintuja. Niitä taitaa olla taltioituna kuvatiedostoihini yhtä paljon kuin pikkuvarpusia. Ovathan ne kyllä kuvauksellisia. Kaikessa ankeudessaan.
