Olimme eilen koululaisten kerhon kanssa Seitsemisen Soljasella retkellä. Päädyimme päiväretkeen, koska haluamamme majoituspaikat olivat varattuja niinä syysviikonloppuina, jotka itsellemme olisivat käyneet. Lapset olisivat kovasti halunneet yöpymisretkelle - viime vuonna olimme juuri samaan aikaan syksystä Kortesalon leirikoulutilalla, joka lämmitettiin puilla ja valaistiin kynttilöillä. Olihan se hurjan elämyksellinen paikka nykypäivän lapsille. Kaikki se pimeys ja hiljaisuus.
Onneksi tämän kertainen retkikohteemmekin osoittautui toimivaksi. Olimme suunnitelleet retken kestävän iltaan, jotta pääsisimme näkemään tähtitaivaan. Oli onni myötä ja meille tarjoutui kuulas päivä. Kaikki meni nappiin!
Olimme kyselleet lapsilta etukäteen vähän toiveita retkeen liittyen. Lähinnä sitä, haluavatko he nähdä paikan missä euroopan majava voisi lymyillä ja sitä, mitä he haluaisivat syödä retkellä (no grillattuja vaahtokarkkeja tietenkin!).
Saari-Soljasen parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja. Se on se syy, miksi yleensä itse hiljaisuutta ja rauhaa hakiessani vältän Seitsemiseen menemistä viikonloppuna. No, lapsilauman kanssa liikuttaessa sen ei ole niin väliä. Paitsi että nuotiokatoskin oli ruuhkainen. Päädyimmekin jättämään autot lasteineen parkkipaikalle odottamaan ja suuntasimme ensimmäiseksi askeleemme polulle, joka johdattaisi meitä majavien maille.
Tätä polkua en ollut itsekään aiemmin mennyt, vaan suunnannut majavapaikalle Jaulin suunnalta. Eipä tuota polkua pitkään tarvinnut mennä kun löytyi nakerrettuja puita. Vesi seisoo hiljaa ja tyynenä kuin tuonen virta. Veden äärellä seisovat harmaankohmeiset puut korostivat tunnelmaa. Hiljalleen polkua edetessä alkoi kuulua kohinaa joka voimistui lähestyttäessä. Sieltäpä löytyi taiten tehty pato! Jännä miten ennen patoa vesi seisoo kuulaana ja padon kohdassa se juoksee ja pauhaa ja vaahtoaa. Yhden pienen hetken seisoin syrjemmässä kostein silmin liikututtuani lasten riemusta ja tutkimisen ja löytämisen ilosta, heidän oivaltavista kommenteistaan ja siitä jakamisen tunnelmasta.
Padon edustalla lepäsi puunrunko kuin aseteltuna kuvattavia matkalaisia varten. Pari-kolme lasta kerrallaan istahti puunrungolle ja kamerat juhlivat hetken ikuistamisesta. Omaan makuuni kuvat olivat hienompia kuin yksikään päiväkoti- tai koulukuva, jotka nekin kyllä ovat hienoja ja ammattitaidolla otettuja.
Ei tarvinnut lapsia paljoa liikkumiseen patistaa. Vain etäältä kuuluvat kiljahtelut kertoivat, että siellä jossain edellä niitä kirmaa. Itse astelin hitaasti ja harkiten jokaisen kuuraisen pitkospuun. Yhdessä ylämäessä unohdin varoa ja liukastuinkin lahjakkaasti kohmeiseen juurakkoon. Naurulla siitä selvittiin.
Nuotiokatos oli yhä täynnä väkeä, joten ujuttauduttiin ulkona olevaan nuotiopiiriin mukavien retkeilevien naisihmisten seuraan.
Ensimmäisten makkaroiden ja lämpimien mehujen jälkeen lähdettiin katsomaan suoluontoa esteettömiä pitkospuita pitkin.
Suurin osa lapsista halusi palata siitä takaisin nuotiokatokselle sämpylöiden, ruisleipien ja lettujen paistoon ja veistelyhommiin. Kaksi lasta halusi jatkaa vielä pitkospuilta erkaantuvaa luontopolkua kanssani.
Mitä sitten tapahtui? Taisimme löytää talvisen taikamaan.
Löysimme myös lauman vakoojatinttejä, kolme-neljä salaperäistä talitiaista seuraili matkaamme viluisten suopursujen seassa pyrähdellen. Hetken mietin voisiko kaikki sittenkin olla omien mielikuvieni tuotetta, mutta huojennuksekseni ja ilokseni lapset näkivät samat linnut ja ihmettelimme ja nauroimme yhdessä niiden vakoilevaisuutta. Kuvia ei tuollaisista pyrähteleväisistä ehtinyt saada räppäistyä. Kerroin lapsille, että samoilla seuduilla kerran yksi töyhtötiainen poukkoili maata pitkin minua kohti ja samoten karkaili kameralta.
Ketähän hämähäkki tuudittaa hyisessä riippukeinussaan? Keijuko siinä nukkuu ja näkee unta tanssistaan pakkasen pojan käsivarsilla?
Polun kaartaessa takaisin päin kohti nuotiokatosta lapset huudahtivat näkevänsä talven rajan. Totta se oli! Me olimme talven maassa, kuin jonkin näkymättömän portin erottamassa kuuraisessa, valkoisessa ja tuhansin timantein välkehtivässä salatussa maailmassa, ja tuonnempana oli se "normaali sula maailma".
Hiljalleen palailimme muiden luokse. Siellähän meitä odotti jo hämärtyvä ilta, herkut ja aikuisten nuotiokahvi.
Illan yhä pimetessä tähyilimme tähtiä. Kuunpuolikas mollotti vaiti Saari-Soljasen takana luoden kiehtovan sillan osin riitteisen lammen yli. Yksi kirkas piste oli taivaalla. Lapset olivat sitä mieltä, että se olisi satelliitti tai lentokone. Heidän mielestään se liikkui. Minä en liikettä havainnut ja pohdin, että se voi olla mikä vaan: satelliitti, lentokoneliitti, tähtiliitti tai jokin muu valoliitti. Vähän päästä erottui jo toinenkin valopiste. Totesimme, että korkeiden puiden seassa tähtien tähyäminen on haasteellista. Päätimme siivota nuotiokatoksen loppuhuipennusta vaille ja lähteä vielä kerran esteettömiä pitkospuita pitkin avarampaan suomaisemaan katselulavalle - tähtitaivasta katsomaan.
Pitkospuut narskuivat jalkojen alla. Lasten ääniä lukuunottamatta oli hyvin hiljaista. Kuun puolikas riitti valaisemaan kuuranvalkeat pitkospuut. Yhtäkkiä ylle avartui ääretön tähtitaivas. Tuntui kuin avaruutta olisi ollut kaikkialla ja aika olisi kadonnut kokonaan olemasta. Sitä vaan tuijotti ylös päin pää kenossa ja tunsi itsensä yhtä aikaa niin pieneksi ja silti osaksi sitä kaikkea suurta. Mykistävä, sanoinkuvaamattoman kaunis hetki. Niin kokemisen arvoinen. Hetken jo kuvittelin miten lausahtaisin lapsille jotain "ajatonta" siitä, miten joku rakkaamme jossain etäällä näkee nämä samat tähdet ja saman kuun. Miten aikaa ja välimatkaa ei olekaan. Mutta siinä vaiheessa lapset olivatkin ehättäneet jo pitkälle takaisin päin ja heidän äänensä kaikuivat "kuulaina" rikkoen hiljaisuuden. *Pluh*
Ennen kotiinlähtöä vietettiin vielä lasten harras hetki vaahtokarkkeja paistellen. Naurunremakka täytti nuotiokatoksen ja hyväntuulisuus tarttui kotiintuomisiksi.
Retken jälkeen mieli oli hyvä ja kiitollinen. Unohtui kaikki se pakkaamisen vaiva ja aamuinen väsymys ja edellisillan discovalvonnasta kipeytyneet jalat ja väsynyt mieli. Kotona odotti lämmin sauna. Kapusin lauteille ensimmäistä kertaa kymmenen kuukauden tauon jälkeen ja istuin siellä märkä rätti koko kasvojen suojana ja silmät kiinni - onnistuen jopa nauttimaankin olostani.
Vasta nukkumaan mennessäni huomasin, että olin elänyt ensimmäisen pyhäinpäivän vuosiin sytyttämättä yhtäkään kynttilää ja silti olin siellä pimeässä pitkospuiden päässä tavoittanut jotain hyvin ikuista ja pyhää ja tuntenut olevani kosketuksissa kaiken rakastamani kanssa.
Enigma - Goodbye milkyway
