keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Hemmottelua


Kirjoitan tämän tänne, koska tehtävävihkon kaivaminen esiin tuntuu nyt liian työläältä. Eteiseen on ainakin seitsemän metriä matkaa.

Tein tänään Arkeen Voimaa -kotitehtäväni, suoritin sen juuri suunnittelemassani aikataulussa ja sisällössä. Muotoseikat vähän liikahtelivat kyllä.

Viime yönä tuli nukuttua huonosti, menneen vuoden tapahtumat kulkivat päässä. Saman aiheen pohdinnat tahtoivat vallata ajatukset tänään töissä. Pysähdyin katselemaan leikkeihinsä keskittyviä lapsia, sitä viattomuutta, valoa heidän silmissään, elämäniloa. Sydäntäni viilsi. Jonain päivänä hän oli yksi tällaisista. Ehkä kuljetti tukkirekkaa hiekkalaatikkoon raivatulla tiellä, pyyhkäisi hiekkaisilla lapasilla pipoa pois silmiltä, kuvitteli olevansa isona rekkamies tai kaivinkoneenkuljettaja tai lentäjä tai tiedemies tai poliisi.

Vastuu on aika iso myös meillä, jotka lapsia kasvatamme. Oikeastaan jokaisella, jonka lapsi kohtaa. Jokainen kohtaaminen on heijastus siitä, mitä ihmisyys on, ja lapsi rakentaa sille pohjalle. Jokainen huoleton heitto muovaa jotain ajatusta. Jokainen väsynyt arkipäivä rakentaa kuvaa maailmasta ja itsestä. Emme voi paeta vastuutamme. Emme voi väheksyä omien toimiemme merkitystä. Hukkaan heitetyt tilaisuudet eivät ehkä palaa. Tilaisuudet vaikuttaa positiiviseen suuntaan lapsen tiessä kohti varttumista.

En osaa katsella tapahtunutta irrallisena yksittäisenä tapahtumana, ulkoistettuna omasta elämänpiiristäni. Näen sen jonkinlaisena kuvana ajastamme. Maailmasta, jota me itse olemme olleet muokkaamassa. Maailmasta, joka on kuin peilikuva ihmisyydestämme. Meidän jokaisen.

Meidän on pakko miettiä, voisimmeko tehdä jotain toisin. Näiden helmoissamme kasvavien kanssa, niiden rajojaan opettelevien kanssa, niiden jotka etsivät yhteiskunnan lainalaisuuksia ja yhteisön ääriviivoja. Niiden, joilla on jano. Meillä on valta päättää millä heidän janoamme sammutamme.

On pakko uskaltaa katsoa omaa peilikuvaansa. Omia kohtaamisiaan. Myös niitä kohtaamattomuuden hetkiä, joina oli liian kiire, liian paljon muuta kiinnostavaa, liian paljon syitä olla olematta läsnä. Omaa kääntyvää selkää. Miten julma ja imartelematon peilikuva. Pehmeä, mutta leveä selkä. Ja joka tapauksessa selkä.

Muutosta ei tapahdu, jos se ei tapahdu meidän jokaisen omassa sisimmässä ja omissa toimissa. Muutos ei ole ulkoinen voima ja tapahtumien sarja. Muutos saattaa vaatia kipua, häpeää, nöyrtymistä. Mutta ilman suostumista muutokseen lakkaamme kehittymästä niin yksilöinä kuin ihmiskuntanakin.

Huokaan taas tässä kohtaa, että kestävä kehitys ei tarkoita pelkästään jätteiden lajittelua ja paperin kierrätystä. Kestävän kehityksen tarkoitus on saada maapallo asukkaineen pysymään ehjänä ja jollain tapaa ehkä mieluummin positiivisempaan suuntaan kehittyvänä kuin sinä toisena. Me lahjoitamme tämän kaiken jälkipolvillemme. Lapsillemme, heidän lapsilleen ja edelleen heidän lapsilleen. Me lahjoitamme myös käsityksen ihmisyydestä ja siitä mikä on tärkeää, sekä välittömästi että välillisesti eri toimiemme kautta.

Ei hassumpi haaste. Koitan tarttua omasta kulmastani kiinni.




Niin ja sitten se oma tavoitteeni, oma arjessa jaksamisen haasteeni. Hemmotteluhetki. Tein niin kuin suunnittelin, upotin jalkani turkoosiin tuoksuvaan veteen. Selailin uusinta Luontolehteä ja juttelin kuopuksen kanssa, joka halusi liittyä jalkojaan liottavaisten kerhoon. Juttelutuokiomme olikin varmaan yksi kestävän kehityksen toteuteuma. Muistutin poikaa siitä, että erilaisia tunteita ja olotiloja voi nousta pintaan vielä pitkään eikä niitä tarvitse säikähtää. Puhuminen auttaa. Mikään tunne ei ole kielletty, vihaakin saa tuntea. Mutta kanavointikeinot pitää harkita.

Jalkakylvyn päälle nautiskelin hermoilleni sopivaksi haalennutta vaaleaa glögiä karpaloiden kera ja pieneksi herkuksi upposi Maraboun Japp- levyn palasia. En toki ollut yksin, koko perhe lehahti kuin pyrstötiaisparvi siihen pöydän äärelle. Iltainen hetki oli hyväntuulinen ja lämmin. Pojat juttelivat liikuttavia havaintojaan koirasta. Koirakin oli tovin varastelematta sukkiamme ja makasi ilmeisen tyytyväisenä pöydän alla meidän kaikkien jalkojen tuntumassa.

Tavoite siis saavutettu. Haasteensa siinä toki oli, koska kuvittelemani pienet päivänokoset muuttuivat vaivihkaa muutaman tunnin sikeää ja tyynyä kuolaavaan uneen ja unesta viimein herättyä odotti kotitöiden vuori. Ruokakin oli laittamatta ja juuri ne kiireelliset pyykit vielä pyörittämättä. Tämä taisi olla lääkelisäykseen liittyvä juttu. Tosin väsynyt olen ollut koko lääkityksen ajan.

Kokonaisuudessaan päivä on ollut rikas ja hyvä. Tästä on hyvä jatkaa.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Uhatut



Kuvittelin, että tämä päivä joskus koittaessaan olisi iloinen. Että riemu olisi rajaton ja olemukseni valtaisi outo keveys. Tosin hetkittäin pelkäsin, että tätä päivää ei sittenkään koskaan tulisi.

Se ei mennyt niin. Aamulla tuli tieto, että lastemme koulua kymmeniä kertoja uhannut ihminen on saatu kiinni. Olo on ollut tänään hämmentynyt ja surumielinen. Nuori poika pilasi elämänsä. Uhkaaja löytyi pienen yhteisön sisältä, se ei ollutkaan mikään ulkoa tuleva outo paha. Se oli joukossamme. Se oli lastemme joukossa. Se kulki reppu selässä kouluun siinä kuin muutkin.

Keskellä päivää, kun oli pieni rauhallinen hetki, kyyneleet alkoivat valua. Ne eivät olleet helpotuksen kyyneleitä. Ne tulivat muistaessani tunteita, joita olen käynyt kuluneena vuotena lävitse. Ehkä ne olivat turhautumisen kyyneleitä. Pettymyksen kyyneleitä. Kysyviä kyyneleitä. Oliko se kaikki tosiaan ollut sen arvoista mitä se oli saanut monessa perheessä, monessa lapsessa ja monessa vanhemmassa aikaan? Meistä kenelläkään ei ole varaa menettää omia lapsiaan. Meistä kenellekään ei varmastikaan ollut pulaa elämän haasteista ja jännityksestä - ainakaan niin paljoa, että olisi tarvittu tällaista.

Pystyn yhä muistamaan sen helmikuun alun päivän, ensimmäisen koulu-uhkauspäivän, jona tärisin koulun viereisen huoltoaseman parkkipaikalla kyykyssä. Mahaan sattui ja oksennus pyrki ulos. Odotin lapsiani saapuvaksi. Vieressäni oli poliisiauto ja mietin kehtaisinko pyytää tarkistamaan ettei autooni ole asennettu räjähdettä. Muutamaa päivää aiemmin autojamme oli käyty salakuvaamassa. Liian hyvin osuva sattumus kahta täysin toisistaan irrallista asiaa. Muistan senkin miten puristin auton rattia kun takapenkillä istuva lapsi kertoi kuulleensa uhkauksessa luvatun, että kello 13 räjähtää. Kello oli sillä hetkellä pari minuuttia vaille. Elämäni pisimmät pari minuuttia.

Kuukaudet vaihtuivat ja uhkaukset jatkuivat. Tuntui, että uhkaaja pelasi psykologista peliä ja yritin päästä hänen mielenliikkeistään perille. Ihan vaan siksi, että saisin pitää omani. Etten sittenkin huomaisi jonain päivänä tehneeni virhettä lähettäessäni lapseni kouluun.

Kesäloma soi tauon, mutta yli kuukauden lomankin jälkeen kuului auton takapenkiltä kauppaan ajettaessa toteamus: "kas, vielä on koulu pystyssä". Ensimmäisenä kertana meinasin sanoa, että eihän sitä silloin räjäytetä kun siellä ei ole ihmisiä, mutta tajusin viime hetkellä liimata huuleni yhteen.

Ei se jäänyt yhteen tai kahteen hetkeen, jona katselin lapsiani ja mietin, että tämä kaikki on niin epävarmaa. Mitä jos näen auringonsäteiden välkehtivän hänen hiuksissaan viimeistä kertaa? Mitä jos en enää saisi tuntea hänen tuoksuaan? Mitä jos tämä kosketus on viimeinen ja iho jää kaipaamaan juuri hänen ihonsa lämpöä, elämän liekkiä sen alla? Miten kukaan voi astua likaisilla jaloillaan niin pyhälle alueelle, uhata puhaltaa lepattavan liekin pois, riistää lupauksen huomisesta?

Nyt yhtäkkiä ja yllättäen hänet on saatu kiinni. Keskenkasvuinen, taimi vaivainen. Missä on viha ja voitonriemu? Vain hämmennys ja ihmetys: ei montaa vuotta omiani vanhempi. Mitä tapahtui? Miksi hän halusi uhata viattomia? Voisivatko omatkin lapseni jonain päivänä tehdä niin? Miten sen voi estää?

Mitä hänelle tapahtuu? Mitä meille muille tapahtuu? Jäämmekö me ajelehtimaan, muutummeko katkeriksi, tuleeko meistä välinpitämättömiä? Mitä yhteisöllemme tapahtuu? Mitä tapahtuu turvallisuuden tunteelle? Luottamukselle? Huomiselle? Tuleeko särkynyt ehjäksi?

Tätä kirjoittaessani on tullut varmempi olo. Me pääsemme tästä eteenpäin. Muistamme ehkä entistä väkevämmin rakastaa tässä hetkessä ja olla läsnä, kuunnella, koskettaa. Eikä se rakkaus saa rajoittua pelkästään omiimme. Huominen ja tulevaisuus asuu rakkaudessa.





                                   If came the hour - Secret Garden


torstai 5. marraskuuta 2015

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?



Aloitin maanantaina Arkeen Voimaa -ryhmän. Ryhmään pääsemisen järjestäminen on tuntunut jotenkin haastavalta, ehkä henkiseltä puolelta eniten. Pojilleni maanantai on juuri se päivä jolloin heillä ei ole minkäänlaista ohjelmaa. Nyt siihen liittyy vastuu koiran hoidosta koko iltapäivän ja alkuillan.

Ensimmäinen kerta - no, niin. Tulin kotiin illalla puoli kahdeksan maissa. Löysin lattialta koiran kaluaman xylitolipastillirasian. Soitto eläinlääkärille ja hakemaan koiran arkeen voimaa päivystyksestä. Pieni raasu oksennutettiin, nesteytettiin ja tökittiin täyteen neulanreikiä. Pelkäsin ihan hirveästi menettävämme koiramme. Koira on ollut tänä syksynä se suurin voiman lähteeni, vaikken pystykään sen kanssa enää ulkoilemaan niin paljoa kuin haluaisin.

Tuntui se ryhmään menokin sillä kohtaa suurelta virheeltä. Että nyt itsekkyyksissäni olen vaivannut yhtä sun toista ihmistä päästäkseni moiseen ryhmään. Ja kuitenkin tausta-ajatuksena on ollut, että itseni hoitaminen auttaisi minua olemaan enemmän minä myös lähellä oleville ihmisille. Että jaksaisin. Oli aika matalat fiilikset. Ja tuntui, että Arkeen Voimaa haaveeni on jo sanana vitsi.

Mutta sitten se itse sisältö. Ellivuoren kokoisen ennakkoluulon varjossa piilotellen istahdin käsinojalliseen tuoliin katsomaan olisiko sillä ryhmällä mitään annettavaa. Vai ottaako vaan. Kotiin palasin kotitehtävän kanssa, itselleni asettaman pienen tavoitteen, jonka tarkoitus olisi lisätä jaksamistani tai hyvinvointiani jollain tapaa.

Minun tavoitteeni on mennä parina iltana sänkyyn klo 21.30 mennessä. Ne illat sopisivat olla juuri illat ennen aamuisia työvuoroja. Noh, tiistaina oli aamuinen vuoro. Eläinlääkärireissu maanantai-iltana meni pitkäksi. Todellinen Arkeen Voimaa -reissu. Mutta tiistaina pääsin tavoitteeseeni ruhtinaallisesti. Päivällä kävin hammaslääkärissä ja kivut alkoivat jo toimenpiteen aikana. Iltapäivä meni kotona melkoisessa lääkepöppyrässä ja edellisen illan ohjelman voimauttamana koko talo hiljeni jo ennen puolta yhdeksää.

Eilen lueskelin ryhmästä lainaksi saatua kirjaa. Hyvältähän se vaikuttaa. Sisällössä oli paljon omaa itseä koskettavaa, tuttua, pohdittuakin. Perjantain Vain elämää -jakso (jonka kesken onnistuin taas nukahtamaan sohvan pehmeään syleilyyn) ja Pave Maijasen kappale Ikävä olivat saaneet niitä teemoja pyörimään paljon mielessä.

Miten kuvata toiselle ihmiselle, miten voi olla ikävä sitä elämää, jota kuvitteli tänä päivänä elävänsä? Tai miten voi olla ikävä sitä ihmistä, mikä ei enää pysty olemaan? Miten on ikävä joitakin nuoruuden unelmia, jotain huolettomuutta, joitain mahdollisuuksia jotka virtasivat ohitse. Miten on ikävä tietynlaista tulevaisuuden kuvaa.

Katsoessani totuutta silmiin ymmärrän, että minusta ei ole asumaan edes vuotta siellä tuulisessa tunturissa. Minusta ei ehkä kauaakaan ole tekemään tätä työtä, joka on ollut ominta minua ja joka on tuottanut minulle iloa ja joskus tunteen, etten tee tätä suinkaan palkkatulojen vuoksi. Minusta ei taida olla tallaamaan Seitsemisen polkujakaan enää kuin kesäisemmällä säällä.

Mihin minusta on? Sitä koitan tällä hetkellä itsekseni kartoittaa. Mikä on se juttu, jota pystyisin tekemään ja jolla saisin taattua perheen toimeentulon? Ässäarvatkin on raaputettu ja ainoat joista voitin, on ne raaputtamatta jätetyt. Jatkan miettimistä. Ja Arkeen Voimaa -ryhmää.






                                        Ikävä - Pave Maijanen