Hemmottelua

Kirjoitan tämän tänne, koska tehtävävihkon kaivaminen esiin tuntuu nyt liian työläältä. Eteiseen on ainakin seitsemän metriä matkaa.

Tein tänään Arkeen Voimaa -kotitehtäväni, suoritin sen juuri suunnittelemassani aikataulussa ja sisällössä. Muotoseikat vähän liikahtelivat kyllä.

Viime yönä tuli nukuttua huonosti, menneen vuoden tapahtumat kulkivat päässä. Saman aiheen pohdinnat tahtoivat vallata ajatukset tänään töissä. Pysähdyin katselemaan leikkeihinsä keskittyviä lapsia, sitä viattomuutta, valoa heidän silmissään, elämäniloa. Sydäntäni viilsi. Jonain päivänä hän oli yksi tällaisista. Ehkä kuljetti tukkirekkaa hiekkalaatikkoon raivatulla tiellä, pyyhkäisi hiekkaisilla lapasilla pipoa pois silmiltä, kuvitteli olevansa isona rekkamies tai kaivinkoneenkuljettaja tai lentäjä tai tiedemies tai poliisi.

Vastuu on aika iso myös meillä, jotka lapsia kasvatamme. Oikeastaan jokaisella, jonka lapsi kohtaa. Jokainen kohtaaminen on heijastus siitä, mitä ihmisyys on, ja lapsi rakentaa sille pohjalle. Jokainen huoleton heitto muovaa jotain ajatusta. Jokainen väsynyt arkipäivä rakentaa kuvaa maailmasta ja itsestä. Emme voi paeta vastuutamme. Emme voi väheksyä omien toimiemme merkitystä. Hukkaan heitetyt tilaisuudet eivät ehkä palaa. Tilaisuudet vaikuttaa positiiviseen suuntaan lapsen tiessä kohti varttumista.

En osaa katsella tapahtunutta irrallisena yksittäisenä tapahtumana, ulkoistettuna omasta elämänpiiristäni. Näen sen jonkinlaisena kuvana ajastamme. Maailmasta, jota me itse olemme olleet muokkaamassa. Maailmasta, joka on kuin peilikuva ihmisyydestämme. Meidän jokaisen.

Meidän on pakko miettiä, voisimmeko tehdä jotain toisin. Näiden helmoissamme kasvavien kanssa, niiden rajojaan opettelevien kanssa, niiden jotka etsivät yhteiskunnan lainalaisuuksia ja yhteisön ääriviivoja. Niiden, joilla on jano. Meillä on valta päättää millä heidän janoamme sammutamme.

On pakko uskaltaa katsoa omaa peilikuvaansa. Omia kohtaamisiaan. Myös niitä kohtaamattomuuden hetkiä, joina oli liian kiire, liian paljon muuta kiinnostavaa, liian paljon syitä olla olematta läsnä. Omaa kääntyvää selkää. Miten julma ja imartelematon peilikuva. Pehmeä, mutta leveä selkä. Ja joka tapauksessa selkä.

Muutosta ei tapahdu, jos se ei tapahdu meidän jokaisen omassa sisimmässä ja omissa toimissa. Muutos ei ole ulkoinen voima ja tapahtumien sarja. Muutos saattaa vaatia kipua, häpeää, nöyrtymistä. Mutta ilman suostumista muutokseen lakkaamme kehittymästä niin yksilöinä kuin ihmiskuntanakin.

Huokaan taas tässä kohtaa, että kestävä kehitys ei tarkoita pelkästään jätteiden lajittelua ja paperin kierrätystä. Kestävän kehityksen tarkoitus on saada maapallo asukkaineen pysymään ehjänä ja jollain tapaa ehkä mieluummin positiivisempaan suuntaan kehittyvänä kuin sinä toisena. Me lahjoitamme tämän kaiken jälkipolvillemme. Lapsillemme, heidän lapsilleen ja edelleen heidän lapsilleen. Me lahjoitamme myös käsityksen ihmisyydestä ja siitä mikä on tärkeää, sekä välittömästi että välillisesti eri toimiemme kautta.

Ei hassumpi haaste. Koitan tarttua omasta kulmastani kiinni.

Niin ja sitten se oma tavoitteeni, oma arjessa jaksamisen haasteeni. Hemmotteluhetki. Tein niin kuin suunnittelin, upotin jalkani turkoosiin tuoksuvaan veteen. Selailin uusinta Luontolehteä ja juttelin kuopuksen kanssa, joka halusi liittyä jalkojaan liottavaisten kerhoon. Juttelutuokiomme olikin varmaan yksi kestävän kehityksen toteuteuma. Muistutin poikaa siitä, että erilaisia tunteita ja olotiloja voi nousta pintaan vielä pitkään eikä niitä tarvitse säikähtää. Puhuminen auttaa. Mikään tunne ei ole kielletty, vihaakin saa tuntea. Mutta kanavointikeinot pitää harkita.

Jalkakylvyn päälle nautiskelin hermoilleni sopivaksi haalennutta vaaleaa glögiä karpaloiden kera ja pieneksi herkuksi upposi Maraboun Japp- levyn palasia. En toki ollut yksin, koko perhe lehahti kuin pyrstötiaisparvi siihen pöydän äärelle. Iltainen hetki oli hyväntuulinen ja lämmin. Pojat juttelivat liikuttavia havaintojaan koirasta. Koirakin oli tovin varastelematta sukkiamme ja makasi ilmeisen tyytyväisenä pöydän alla meidän kaikkien jalkojen tuntumassa.

Tavoite siis saavutettu. Haasteensa siinä toki oli, koska kuvittelemani pienet päivänokoset muuttuivat vaivihkaa muutaman tunnin sikeää ja tyynyä kuolaavaan uneen ja unesta viimein herättyä odotti kotitöiden vuori. Ruokakin oli laittamatta ja juuri ne kiireelliset pyykit vielä pyörittämättä. Tämä taisi olla lääkelisäykseen liittyvä juttu. Tosin väsynyt olen ollut koko lääkityksen ajan.

Kokonaisuudessaan päivä on ollut rikas ja hyvä. Tästä on hyvä jatkaa.

Uhatut

Kuvittelin, että tämä päivä joskus koittaessaan olisi iloinen. Että riemu olisi rajaton ja olemukseni valtaisi outo keveys. Tosin hetkittäin pelkäsin, että tätä päivää ei sittenkään koskaan tulisi.

Se ei mennyt niin. Aamulla tuli tieto, että lastemme koulua kymmeniä kertoja uhannut ihminen on saatu kiinni. Olo on ollut tänään hämmentynyt ja surumielinen. Nuori poika pilasi elämänsä. Uhkaaja löytyi pienen yhteisön sisältä, se ei ollutkaan mikään ulkoa tuleva outo paha. Se oli joukossamme. Se oli lastemme joukossa. Se kulki reppu selässä kouluun siinä kuin muutkin.

Keskellä päivää, kun oli pieni rauhallinen hetki, kyyneleet alkoivat valua. Ne eivät olleet helpotuksen kyyneleitä. Ne tulivat muistaessani tunteita, joita olen käynyt kuluneena vuotena lävitse. Ehkä ne olivat turhautumisen kyyneleitä. Pettymyksen kyyneleitä. Kysyviä kyyneleitä. Oliko se kaikki tosiaan ollut sen arvoista mitä se oli saanut monessa perheessä, monessa lapsessa ja monessa vanhemmassa aikaan? Meistä kenelläkään ei ole varaa menettää omia lapsiaan. Meistä kenellekään ei varmastikaan ollut pulaa elämän haasteista ja jännityksestä - ainakaan niin paljoa, että olisi tarvittu tällaista.

Pystyn yhä muistamaan sen helmikuun alun päivän, ensimmäisen koulu-uhkauspäivän, jona tärisin koulun viereisen huoltoaseman parkkipaikalla kyykyssä. Mahaan sattui ja oksennus pyrki ulos. Odotin lapsiani saapuvaksi. Vieressäni oli poliisiauto ja mietin kehtaisinko pyytää tarkistamaan ettei autooni ole asennettu räjähdettä. Muutamaa päivää aiemmin autojamme oli käyty salakuvaamassa. Liian hyvin osuva sattumus kahta täysin toisistaan irrallista asiaa. Muistan senkin miten puristin auton rattia kun takapenkillä istuva lapsi kertoi kuulleensa uhkauksessa luvatun, että kello 13 räjähtää. Kello oli sillä hetkellä pari minuuttia vaille. Elämäni pisimmät pari minuuttia.

Kuukaudet vaihtuivat ja uhkaukset jatkuivat. Tuntui, että uhkaaja pelasi psykologista peliä ja yritin päästä hänen mielenliikkeistään perille. Ihan vaan siksi, että saisin pitää omani. Etten sittenkin huomaisi jonain päivänä tehneeni virhettä lähettäessäni lapseni kouluun.

Kesäloma soi tauon, mutta yli kuukauden lomankin jälkeen kuului auton takapenkiltä kauppaan ajettaessa toteamus: "kas, vielä on koulu pystyssä". Ensimmäisenä kertana meinasin sanoa, että eihän sitä silloin räjäytetä kun siellä ei ole ihmisiä, mutta tajusin viime hetkellä liimata huuleni yhteen.

Ei se jäänyt yhteen tai kahteen hetkeen, jona katselin lapsiani ja mietin, että tämä kaikki on niin epävarmaa. Mitä jos näen auringonsäteiden välkehtivän hänen hiuksissaan viimeistä kertaa? Mitä jos en enää saisi tuntea hänen tuoksuaan? Mitä jos tämä kosketus on viimeinen ja iho jää kaipaamaan juuri hänen ihonsa lämpöä, elämän liekkiä sen alla? Miten kukaan voi astua likaisilla jaloillaan niin pyhälle alueelle, uhata puhaltaa lepattavan liekin pois, riistää lupauksen huomisesta?

Nyt yhtäkkiä ja yllättäen hänet on saatu kiinni. Keskenkasvuinen, taimi vaivainen. Missä on viha ja voitonriemu? Vain hämmennys ja ihmetys: ei montaa vuotta omiani vanhempi. Mitä tapahtui? Miksi hän halusi uhata viattomia? Voisivatko omatkin lapseni jonain päivänä tehdä niin? Miten sen voi estää?

Mitä hänelle tapahtuu? Mitä meille muille tapahtuu? Jäämmekö me ajelehtimaan, muutummeko katkeriksi, tuleeko meistä välinpitämättömiä? Mitä yhteisöllemme tapahtuu? Mitä tapahtuu turvallisuuden tunteelle? Luottamukselle? Huomiselle? Tuleeko särkynyt ehjäksi?

Tätä kirjoittaessani on tullut varmempi olo. Me pääsemme tästä eteenpäin. Muistamme ehkä entistä väkevämmin rakastaa tässä hetkessä ja olla läsnä, kuunnella, koskettaa. Eikä se rakkaus saa rajoittua pelkästään omiimme. Huominen ja tulevaisuus asuu rakkaudessa.

                                   If came the hour - Secret Garden

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?

Aloitin maanantaina Arkeen Voimaa -ryhmän. Ryhmään pääsemisen järjestäminen on tuntunut jotenkin haastavalta, ehkä henkiseltä puolelta eniten. Pojilleni maanantai on juuri se päivä jolloin heillä ei ole minkäänlaista ohjelmaa. Nyt siihen liittyy vastuu koiran hoidosta koko iltapäivän ja alkuillan.

Ensimmäinen kerta - no, niin. Tulin kotiin illalla puoli kahdeksan maissa. Löysin lattialta koiran kaluaman xylitolipastillirasian. Soitto eläinlääkärille ja hakemaan koiran arkeen voimaa päivystyksestä. Pieni raasu oksennutettiin, nesteytettiin ja tökittiin täyteen neulanreikiä. Pelkäsin ihan hirveästi menettävämme koiramme. Koira on ollut tänä syksynä se suurin voiman lähteeni, vaikken pystykään sen kanssa enää ulkoilemaan niin paljoa kuin haluaisin.

Tuntui se ryhmään menokin sillä kohtaa suurelta virheeltä. Että nyt itsekkyyksissäni olen vaivannut yhtä sun toista ihmistä päästäkseni moiseen ryhmään. Ja kuitenkin tausta-ajatuksena on ollut, että itseni hoitaminen auttaisi minua olemaan enemmän minä myös lähellä oleville ihmisille. Että jaksaisin. Oli aika matalat fiilikset. Ja tuntui, että Arkeen Voimaa haaveeni on jo sanana vitsi.

Mutta sitten se itse sisältö. Ellivuoren kokoisen ennakkoluulon varjossa piilotellen istahdin käsinojalliseen tuoliin katsomaan olisiko sillä ryhmällä mitään annettavaa. Vai ottaako vaan. Kotiin palasin kotitehtävän kanssa, itselleni asettaman pienen tavoitteen, jonka tarkoitus olisi lisätä jaksamistani tai hyvinvointiani jollain tapaa.

Minun tavoitteeni on mennä parina iltana sänkyyn klo 21.30 mennessä. Ne illat sopisivat olla juuri illat ennen aamuisia työvuoroja. Noh, tiistaina oli aamuinen vuoro. Eläinlääkärireissu maanantai-iltana meni pitkäksi. Todellinen Arkeen Voimaa -reissu. Mutta tiistaina pääsin tavoitteeseeni ruhtinaallisesti. Päivällä kävin hammaslääkärissä ja kivut alkoivat jo toimenpiteen aikana. Iltapäivä meni kotona melkoisessa lääkepöppyrässä ja edellisen illan ohjelman voimauttamana koko talo hiljeni jo ennen puolta yhdeksää.

Eilen lueskelin ryhmästä lainaksi saatua kirjaa. Hyvältähän se vaikuttaa. Sisällössä oli paljon omaa itseä koskettavaa, tuttua, pohdittuakin. Perjantain Vain elämää -jakso (jonka kesken onnistuin taas nukahtamaan sohvan pehmeään syleilyyn) ja Pave Maijasen kappale Ikävä olivat saaneet niitä teemoja pyörimään paljon mielessä.

Miten kuvata toiselle ihmiselle, miten voi olla ikävä sitä elämää, jota kuvitteli tänä päivänä elävänsä? Tai miten voi olla ikävä sitä ihmistä, mikä ei enää pysty olemaan? Miten on ikävä joitakin nuoruuden unelmia, jotain huolettomuutta, joitain mahdollisuuksia jotka virtasivat ohitse. Miten on ikävä tietynlaista tulevaisuuden kuvaa.

Katsoessani totuutta silmiin ymmärrän, että minusta ei ole asumaan edes vuotta siellä tuulisessa tunturissa. Minusta ei ehkä kauaakaan ole tekemään tätä työtä, joka on ollut ominta minua ja joka on tuottanut minulle iloa ja joskus tunteen, etten tee tätä suinkaan palkkatulojen vuoksi. Minusta ei taida olla tallaamaan Seitsemisen polkujakaan enää kuin kesäisemmällä säällä.

Mihin minusta on? Sitä koitan tällä hetkellä itsekseni kartoittaa. Mikä on se juttu, jota pystyisin tekemään ja jolla saisin taattua perheen toimeentulon? Ässäarvatkin on raaputettu ja ainoat joista voitin, on ne raaputtamatta jätetyt. Jatkan miettimistä. Ja Arkeen Voimaa -ryhmää.

                                        Ikävä - Pave Maijanen

Kiinni jäit!

Sain pienenä tyttönä Israelin tuliaisiksi taianomaisen nuken, joka taisi puhua ja kävellä. Suulin edustalla ulkosalla pitelin uutta nukkeani sylissäni ja jostain syystä päätin ottaa myös kissamme Serun syliin. Kun Seru alkoi pudota sylistä, tein nopean harkinnan ja päädyin siihen tulokseen, että elävää olentoa ei voi tiputtaa mutta esineen voi. Nukke hajosi ja uutta ei saanut.

Muutama viikko takaperin oli vähän samanlainen tilanne. Olimme ensimmäistä kertaa niin kutsutulla peltolenkillä pienen koiranpentumme kanssa. Pentu alkoi väsyä ja uikuttaa. Otin sen syliini ja kannoin. Unohdin kokonaan kaulassa roikkuvan kamerani. Se hajosi.

Kaiken muun tohinan rauhoituttua viime viikolla oli viimein aikaa miettiä mitä kameralle nyt tehdään. Päädyin lähettämään sen korjausarvioon Turkuun. Tuntui kuin olisin rakasta ystävää saatellut luotani pois, olo oli tosi omituisen ontto jätettyäni paketin postin riepoteltavaksi. Jokainen blogiani alusta saakka lukenut tietää kameran merkityksen minulle. Nyt sille olisi ollut käyttöä kipeästi.

Saman päivän iltana lohkesi hammas. Pahasti. Tiesinhän minä mitä se tarkoittaa. Seuraavana aamuna soitin särkypäivystysajan. Hammaslääkärille ilmoitin alkajaisiksi, että mitään puudutteita ei parane laittaa. Viidennen poransirpaisun jälkeen muutin mieleni hammaslääkärin näkemystä vastaavaksi. Kasvot olivat hiusrajaan saakka puuduksissa. Puudutuksen haihtuessa alkoi nenäonteloa kohti vihoittelu joka kilpaili panacodin kanssa. Onnekseni panacod voitti sen erän yhdessä buranaboostin kanssa. Välissä oli kivuton päivä ja saimme viettää naapuruston kanssa pihajuhlaa pitkän pöydän ääressä yhteisiä herkkuja nauttien. Lauantaina iski helvetti.

Nyt on viimeinen oljenkorsi otettu käyttöön, aloitin gabapentiinilääkityksen. Se saa aikaan sen, että keho ei tahdo ottaa vastaan käskyjä, jalat eivät tottele ja kädet pudottelevat tavaroita. Pää on lapsellisempi kuin normaalisti - jos mahdollista. Lääkkeen nostoa on vielä edessä. Saa nähdä kauanko elimistön kestää tottua. Toivottavasti tällä kertaa vältyn yliherkkyysreaktiolta. Allergialääkkeet on jo valmiiksi käytössä varmuuden vuoksi.

Onneksi on tuo pieni koira, sitä en aio sylistäni tiputtaa. Se koittaa antaa akupainantaa näykkäisemällä poskea ja nenänpieltä. Se ottaa hellyytensä ja antaa korkojen kera takaisin. Se pitää elämässä kiinni.

Pojilla alkoi koulu ja viikon viiveellä siihen liittyvät lieveilmiöt. Eipä se meidän tahtia tässä kohtaa haittaa kun haparointia on muutenkin.

Tällä kertaa ei puserru enempää sanoja. Laitanpa vielä kuvan keppijumpparista.

Niin ja linkin kappaleeseen, joka soi hammaslääkärin radiossa ja jota kotona koitin sanoja muistellen googletella. Sattui osumaan! Dust in the wind - Kansas

Joutsenet

Joutsenet ne palasivat. Eivät ne kyllä kauaa ole poissa olleetkaan. Ne ovat lentäneet sulapaikkoja etsien niin, että niiden haikean huutelun on erottanut eri kohdissa päivää. Maanantaina poikien kanssa kävellessä kolme joutsenta lensikin matalalta yli. Pommittivat naapuritaloa ylilennollaan. Ehätin saada pari epätarkkaa valokuvaa (joutsenista - ei pommituksesta). Jos en olisi pidellyt kameraa, olisin saattanut saada joutsenta jalasta kiinni. Lähestulkoon.

Kevään etenemistä on ollut kiva seurata. Leudot kevätpäivät on tuntuneet juhlavilta, aurinko lämmittelee hipiää mukavasti, melkeinpä hyväilevästi. Kuin pitkään kadoksissa olleen rakkaan käsi silittäisi poskea - eikä iho ole unohtanut.

Jostain syystä jää on ollut tänä vuonna kiintoisa ilmestys sekä itselleni että lapsille. Sitä on kuvattu kerhossa ja sitä on kuvattu kävelyillä ja sitä olen kuvannut yksin liikkuessani. Pyllistellyt takapuoli pitkällä jokusenkin riitteisen ojan liepeillä. Lähestulkoon livennyt sulapaikkaankin tien jyrkemmältä reunamalta.

Eilen illalla oli revontulia. Ajoimme kuopuksen kanssa paikalliselle uimarannalle niitä katsomaan. Siellä me hiljaisuudessa seisoimme laiturilla ja ihailimme. Välillä näytti kuin suuri valkoinen siipi olisi ollut kylän yllä. Välillä välähdykset tanssivat revontulien leikkisässä muodonmuutoksessa. Aikanaan lasten kanssa Karhuveljeni Koda -elokuvaa katsellessa sain tartunnan ajatuksesta, että revontulissa tanssii edesmenneiden läheisten sielut. Se ajatus on hyvin kaunis ja lohdullinen. Eilen illalla elin sitä tunnetta vahvasti, jotain lähiaikoina menettäneenä ja jotain huolta tässä hetkessä kantavana. Jollain tapaa koin revontulten tanhutessa ympärillämme, että meitä ei ole jätetty huolinemme yksin. Samalla karkasi suuri hiljainen rukous suojeluksesta, sitä tarvitaan. Taisi äänikin siinä värähtää kun vastailin kuopuksen ajatuksiin siitä, miten revontulet voisivat olla vielä hienomman näköisiä taivaasta päin katseltuna. Lopulta hän tokaisi silmiensä lopsahtavan kohta kiinni, joten palasimme kotiin oman revontuliannoksemme nautittuamme. Unissa sitten lisää.

Revontulista ei ole kuvaa. Minulla oli kyllä kamera kaulassa, mutten edes yrittänyt käyttää sitä. Joskus talvella yritin kirkonmäellä tuloksetta saada vangittua revontulia kameraan. Yhä jaksaa ihmetyttää, miten joskus ammoisina aikoina onnistuin saamaan vanhanaikaisella pokkarikameralla hienoja kuvia revontulista Sotkamon taivaalla.

Mustarastaskin on parina päivänä viihtynyt pihassamme. Se vaan osuu olemaan niin varovainen yksilö, että pakenee välittömästi naapurin puolelle jos nostan kaihtimen ylös. Harmi, se olisi oikein komea yksilö kuvattavaksi. Huilunsoitostaan en tiedä sanoa mitään, kun yöt ovat vielä niin kylmiä, ettei arvaa nukkua ikkuna auki.

Ei sovi unohtaa naakkoja. Ne ovat aina yhtä uskollisia kylämme lintuja. Niitä taitaa olla taltioituna kuvatiedostoihini yhtä paljon kuin pikkuvarpusia. Ovathan ne kyllä kuvauksellisia. Kaikessa ankeudessaan.

Näillä mennään

Olin eilen mieheni kanssa Kellariteatterissa katsomassa Pekka Heikkisen monologia "Näillä mennään". Se oli minulle yksi sellainen oman surutyön etappi, hetki jona olin suunnitellut päästäväni tunteet irti ja itkun ulos. Sopivasti on naamakin vekunnut maanantaisen ulkoilun jälkeen. Ylähuulta tikuttaa ja nenänvarrelle meinaa kumottaa kipua. Olo on epämukava ja uhkaava.

No, olihan sille itkulle tällä viikolla muutenkin tilausta. Mutta esityksen katsominen oli ollut suunnitelmissani jo vuoden ajan ja vuoden vaihteessa ostin liput itselleni syntymäpäivälahjaksi saatuani miehen siunauksen asiaan. Kiiru vaan tuli ehättäytyä paikalle.

Ai, tämä olikin tälläista kevyempää ja hauskaa sarkasmia -ehätin ajatella seurattuani tovin sanaleikkejä. Jossain vaiheessa sävy muuttui. Löytyi terä. Tuli viilto.

Istumapaikkamme oli ihan eturivissä ja Kellariteatterin katsomossa se tiesi sitä, että istuimme muutaman metrin päässä näyttelijästä suoran katsekontaktin valokeilassa. Esitys sujahti syvemmälle ja syvemmälle ihon alle. Fileroi ihon irti. Liikutti terää suoraan lihassa. Satutti. Kuvaus kivusta oli liian totta. En tiennyt mihin päin katsoa, mihin paeta totuutta, jota minä ja moni muu elämme ja jonka Heikkinen toi sanoina raadolliseen muotoon.

Häpeä. Hänellä pyörätuoli. Minulla kasvosuojat. Migreenilinssit. Aurinkolasit. Minulta sentään ei kysellä seisooko. Kaikki sen tietää kyselemättäkin, että seisoo joskus tosi väkevästikin. Järki.

Esitys ei kestänyt kuin tunnin, mutta riitti sitä siinäkin. Hivenen hölmistyneenä kävelin takaisin autolle. Autossa mietin, että menipä tämä sittenkin kevyesti. Radiossakin Eppu Normaali keventeli "...ei itkeä saa...". Pääsimme puoli matkaa takaisin kotiin ja sitten se iski. Yhtäkkiä vaan piti tempaista silmälasit pois päästä ja kyynelten vuo täytti silmät uudelleen ja uudelleen. Käsi puristi miehen kättä. Silmiä kirveli hirvittävästi - poltti oikein. Silti tuntui hyvältä päästää pitkästä aikaa kaikki ulos. Miten ihmeessä sillä näyttelijällä oli minun kokemusmaailmani? Miten ihmeessä jopa ne kuuset ja lammet ja lintu puun latvassa?

Olenko koskaan muistanut kertoa, että mieheni rakkaus on ollut jotain, mitä en ole joutunut erikseen punnitsemaan? Muistan toki joskus miettineeni jaksaisiko hän rinnallani, jos ajatukseni väsyvät ennen häntä. Mitä hän tällaisella kehäraakilla tekisi? Mutta hän on pysynyt vierellä. Hän tuo jääkylmää juotavaa kun näkee kasvojeni vääntyvän ja puheen menevän mongerrukseksi. Hän ajaa sairaalaan kuin formulakuski jos sairaalaan pitää ajaa kuin formulakuski. Hän on luvannut olla siinä jos joskus olisin tilanteessa, etten enää jaksaisi ottaa uutta hetkeä vastaan. Hänen on se käsi, joka ujuttautuu lämpimän omistavana uumalleni juuri silloin, kun ihmisen kosketus tuntuu olevan ainoa elämälle pelastava voima. Hänellä on ne silmät, jotka välähtävät leikillisistä ajatuksista tai jotka naulitsevat minut isosta ihmisjoukosta hänelle kuuluvaksi. Hänellä on se oivallus nauraa ja naurattaa niissä kohdissa, joissa asiat pitäisi ottaa haudan vakavasti.

Hm. Viime yönä näin unta, jossa hän sanoi minulle "kiitti mulle riitti". Jätti kolmostielle oranssien katulamppujen valaisemalle taipaleelle ajamaan lumipyryyn. Taustalla soi Chris Medinan "What are words" , minä ajelehdin tyhjyydessä ja ihmettelin mitä hiivattia. Miten hän voi heittää jotain näin upeaa ja ainutlaatuista menemään tuosta vaan?

Aamu tuli kesken unen. Eipä harmittanut, etten saanut untani jatkaa. Varovasti tunnustelin varpaanpäillä vieläkö olisi sijaa lämmitellä hänessä. Oli oli.


Kokonainen tulevaisuus
asuu sinessä silmiesi.

Miten kukaan koskaan voi luulla,
että hylkäisin rakkautesi?