Hemmottelua

Kirjoitan tämän tänne, koska tehtävävihkon kaivaminen esiin tuntuu nyt liian työläältä. Eteiseen on ainakin seitsemän metriä matkaa.

Tein tänään Arkeen Voimaa -kotitehtäväni, suoritin sen juuri suunnittelemassani aikataulussa ja sisällössä. Muotoseikat vähän liikahtelivat kyllä.

Viime yönä tuli nukuttua huonosti, menneen vuoden tapahtumat kulkivat päässä. Saman aiheen pohdinnat tahtoivat vallata ajatukset tänään töissä. Pysähdyin katselemaan leikkeihinsä keskittyviä lapsia, sitä viattomuutta, valoa heidän silmissään, elämäniloa. Sydäntäni viilsi. Jonain päivänä hän oli yksi tällaisista. Ehkä kuljetti tukkirekkaa hiekkalaatikkoon raivatulla tiellä, pyyhkäisi hiekkaisilla lapasilla pipoa pois silmiltä, kuvitteli olevansa isona rekkamies tai kaivinkoneenkuljettaja tai lentäjä tai tiedemies tai poliisi.

Vastuu on aika iso myös meillä, jotka lapsia kasvatamme. Oikeastaan jokaisella, jonka lapsi kohtaa. Jokainen kohtaaminen on heijastus siitä, mitä ihmisyys on, ja lapsi rakentaa sille pohjalle. Jokainen huoleton heitto muovaa jotain ajatusta. Jokainen väsynyt arkipäivä rakentaa kuvaa maailmasta ja itsestä. Emme voi paeta vastuutamme. Emme voi väheksyä omien toimiemme merkitystä. Hukkaan heitetyt tilaisuudet eivät ehkä palaa. Tilaisuudet vaikuttaa positiiviseen suuntaan lapsen tiessä kohti varttumista.

En osaa katsella tapahtunutta irrallisena yksittäisenä tapahtumana, ulkoistettuna omasta elämänpiiristäni. Näen sen jonkinlaisena kuvana ajastamme. Maailmasta, jota me itse olemme olleet muokkaamassa. Maailmasta, joka on kuin peilikuva ihmisyydestämme. Meidän jokaisen.

Meidän on pakko miettiä, voisimmeko tehdä jotain toisin. Näiden helmoissamme kasvavien kanssa, niiden rajojaan opettelevien kanssa, niiden jotka etsivät yhteiskunnan lainalaisuuksia ja yhteisön ääriviivoja. Niiden, joilla on jano. Meillä on valta päättää millä heidän janoamme sammutamme.

On pakko uskaltaa katsoa omaa peilikuvaansa. Omia kohtaamisiaan. Myös niitä kohtaamattomuuden hetkiä, joina oli liian kiire, liian paljon muuta kiinnostavaa, liian paljon syitä olla olematta läsnä. Omaa kääntyvää selkää. Miten julma ja imartelematon peilikuva. Pehmeä, mutta leveä selkä. Ja joka tapauksessa selkä.

Muutosta ei tapahdu, jos se ei tapahdu meidän jokaisen omassa sisimmässä ja omissa toimissa. Muutos ei ole ulkoinen voima ja tapahtumien sarja. Muutos saattaa vaatia kipua, häpeää, nöyrtymistä. Mutta ilman suostumista muutokseen lakkaamme kehittymästä niin yksilöinä kuin ihmiskuntanakin.

Huokaan taas tässä kohtaa, että kestävä kehitys ei tarkoita pelkästään jätteiden lajittelua ja paperin kierrätystä. Kestävän kehityksen tarkoitus on saada maapallo asukkaineen pysymään ehjänä ja jollain tapaa ehkä mieluummin positiivisempaan suuntaan kehittyvänä kuin sinä toisena. Me lahjoitamme tämän kaiken jälkipolvillemme. Lapsillemme, heidän lapsilleen ja edelleen heidän lapsilleen. Me lahjoitamme myös käsityksen ihmisyydestä ja siitä mikä on tärkeää, sekä välittömästi että välillisesti eri toimiemme kautta.

Ei hassumpi haaste. Koitan tarttua omasta kulmastani kiinni.

Niin ja sitten se oma tavoitteeni, oma arjessa jaksamisen haasteeni. Hemmotteluhetki. Tein niin kuin suunnittelin, upotin jalkani turkoosiin tuoksuvaan veteen. Selailin uusinta Luontolehteä ja juttelin kuopuksen kanssa, joka halusi liittyä jalkojaan liottavaisten kerhoon. Juttelutuokiomme olikin varmaan yksi kestävän kehityksen toteuteuma. Muistutin poikaa siitä, että erilaisia tunteita ja olotiloja voi nousta pintaan vielä pitkään eikä niitä tarvitse säikähtää. Puhuminen auttaa. Mikään tunne ei ole kielletty, vihaakin saa tuntea. Mutta kanavointikeinot pitää harkita.

Jalkakylvyn päälle nautiskelin hermoilleni sopivaksi haalennutta vaaleaa glögiä karpaloiden kera ja pieneksi herkuksi upposi Maraboun Japp- levyn palasia. En toki ollut yksin, koko perhe lehahti kuin pyrstötiaisparvi siihen pöydän äärelle. Iltainen hetki oli hyväntuulinen ja lämmin. Pojat juttelivat liikuttavia havaintojaan koirasta. Koirakin oli tovin varastelematta sukkiamme ja makasi ilmeisen tyytyväisenä pöydän alla meidän kaikkien jalkojen tuntumassa.

Tavoite siis saavutettu. Haasteensa siinä toki oli, koska kuvittelemani pienet päivänokoset muuttuivat vaivihkaa muutaman tunnin sikeää ja tyynyä kuolaavaan uneen ja unesta viimein herättyä odotti kotitöiden vuori. Ruokakin oli laittamatta ja juuri ne kiireelliset pyykit vielä pyörittämättä. Tämä taisi olla lääkelisäykseen liittyvä juttu. Tosin väsynyt olen ollut koko lääkityksen ajan.

Kokonaisuudessaan päivä on ollut rikas ja hyvä. Tästä on hyvä jatkaa.