Kevät

On ollut melkoinen vuosi. Enpä tiennyt elokuussa, että yhä yhdeksän kuukauden jälkeen olen kutakuinkin samassa tilanteessa kipujeni kanssa. Kipuja on lähes päivittäin ja lääkitys päällä. Toisaalta en uskaltanut kovinkaan paljoa yrittää ajatella tulevaa. Se oli yllätys, että jouduin olemaan monta kuukautta sisätiloissa. Pahimpina hetkinä pelkäsin tulevani hulluksi kaltereideni takana.

Tässä ollaan. Hengissä. Kipujen kanssa, mutta selvinneenä. Vappuna otin talven jälkeen ensimmäiset arat askeleet ulkona. Tuntui, että jouduin opettelemaan kävelemisenkin uudestaan. Arkana tervehdin hennosti vihertyvää luontoa. Tuntui kuin olisin ollut pitkässä sikeässä unessa ja kaikki olisi sekä tuttua että outoa. Rannan puut oli hakattu. Johonkin oli tullut jotain lisää. Tuttu veden uoma kulki tien ali. Linnut olivat ehtineet ennen minua. Tällä kertaa ne toivottivat minut tervetulleeksi. Metsäpolulla tuli parvi töyhtötiaisia kuin kysyen missä olemme olleet. Minä ja koira.

Tammikuussa varasin toukokuiselle viikonlopulle Seitsemisestä leirikoulutilan ja silloin kun tuntui pahalta, suuntasin katseeni tuohon viikonloppuun. Öinen Multiharju otti askeleemme vastaan ja täysikuu hymysi puiden välistä. Seura oli hyvää.

Jotain yllättävää on tapahtunut. Aloin opiskella Arkeen Voimaa -ryhmänvetäjäksi ja sen jälkeen ajauduin mutkien kautta opiskelemaan Ympäristökasvattajaksi työni ohessa. Välillä meinaa iskeä rimakauhu, mutta taas kun miettii omia kokemuksiaan ja matkan varrella syntyneitä maailmanteorioitaan, tuntuu että juuri nyt olen omalla polullani. Saan lisää välineitä siihen, mihin minulla on sisäinen palo.

Talven aikana ei ole paljoa runoja eikä valokuvia pusertunut. Pahimpina hetkinä olen tuhertanut pikkutarkkaa työtä siveltimellä tai leikellyt kuvioita kartongista. Väsymys on ollut välillä lamaannuttavaa. Kipua sietää paremmin kun alistuu. Antaa rökityksen tulla, puuhata omiaan ja mennä menojaan. Kipupäiväkirjaa en ole pitänyt vaikka pitäisi. Haluan unohtaa kivun heti kun se on mennyt. Muistan kirjoittamattakin että se on riittävää vaikka lääke viekin siitä sen pahimman, köyttä kaulalle virittelevän terän.

Nyt kevään myötä on jotenkin paljon helpompi olla ja hengittää. Aivot ovat varmaankin vuosien saatossa tottuneet päivittäisiin raittiin ilman annoksiin ja senkin puolesta sisätiloissa olo on ollut koettelevaa.

Kirjoitukseni taitaa olla vähän sekava. Painovirhe-paholainen on muuttanut asumaan aivojeni ja sormieni väliin. Panovirhe-paholainen taas saa laittamaan tavaroita vääriin paikkoihin ja unohtamaan sen tapahtuneen. Eipä puutu yllätyksiä elämästä kun löytää yllättäviä asioita ja sanoja yllättävistä paikoista. Ehkä niitä runojakin sieltä alkaa taas kuplehtia. Kortesalossa minua tervehti vihreäksi käynyt linnunpönttö. Se vaan jaksoi tällaista pihkasilmää ilahduttaa. Läheisen vajan sammaloituneella katolla vaihtoi talitinttipariskunta matoisia kuulumisia suusta suuhun. Sitä en ehtinyt kuvaamaan muulla kuin sielun kameralla.

                                     First day of spring - Secret Garden