Uhatut

Kuvittelin, että tämä päivä joskus koittaessaan olisi iloinen. Että riemu olisi rajaton ja olemukseni valtaisi outo keveys. Tosin hetkittäin pelkäsin, että tätä päivää ei sittenkään koskaan tulisi.

Se ei mennyt niin. Aamulla tuli tieto, että lastemme koulua kymmeniä kertoja uhannut ihminen on saatu kiinni. Olo on ollut tänään hämmentynyt ja surumielinen. Nuori poika pilasi elämänsä. Uhkaaja löytyi pienen yhteisön sisältä, se ei ollutkaan mikään ulkoa tuleva outo paha. Se oli joukossamme. Se oli lastemme joukossa. Se kulki reppu selässä kouluun siinä kuin muutkin.

Keskellä päivää, kun oli pieni rauhallinen hetki, kyyneleet alkoivat valua. Ne eivät olleet helpotuksen kyyneleitä. Ne tulivat muistaessani tunteita, joita olen käynyt kuluneena vuotena lävitse. Ehkä ne olivat turhautumisen kyyneleitä. Pettymyksen kyyneleitä. Kysyviä kyyneleitä. Oliko se kaikki tosiaan ollut sen arvoista mitä se oli saanut monessa perheessä, monessa lapsessa ja monessa vanhemmassa aikaan? Meistä kenelläkään ei ole varaa menettää omia lapsiaan. Meistä kenellekään ei varmastikaan ollut pulaa elämän haasteista ja jännityksestä - ainakaan niin paljoa, että olisi tarvittu tällaista.

Pystyn yhä muistamaan sen helmikuun alun päivän, ensimmäisen koulu-uhkauspäivän, jona tärisin koulun viereisen huoltoaseman parkkipaikalla kyykyssä. Mahaan sattui ja oksennus pyrki ulos. Odotin lapsiani saapuvaksi. Vieressäni oli poliisiauto ja mietin kehtaisinko pyytää tarkistamaan ettei autooni ole asennettu räjähdettä. Muutamaa päivää aiemmin autojamme oli käyty salakuvaamassa. Liian hyvin osuva sattumus kahta täysin toisistaan irrallista asiaa. Muistan senkin miten puristin auton rattia kun takapenkillä istuva lapsi kertoi kuulleensa uhkauksessa luvatun, että kello 13 räjähtää. Kello oli sillä hetkellä pari minuuttia vaille. Elämäni pisimmät pari minuuttia.

Kuukaudet vaihtuivat ja uhkaukset jatkuivat. Tuntui, että uhkaaja pelasi psykologista peliä ja yritin päästä hänen mielenliikkeistään perille. Ihan vaan siksi, että saisin pitää omani. Etten sittenkin huomaisi jonain päivänä tehneeni virhettä lähettäessäni lapseni kouluun.

Kesäloma soi tauon, mutta yli kuukauden lomankin jälkeen kuului auton takapenkiltä kauppaan ajettaessa toteamus: "kas, vielä on koulu pystyssä". Ensimmäisenä kertana meinasin sanoa, että eihän sitä silloin räjäytetä kun siellä ei ole ihmisiä, mutta tajusin viime hetkellä liimata huuleni yhteen.

Ei se jäänyt yhteen tai kahteen hetkeen, jona katselin lapsiani ja mietin, että tämä kaikki on niin epävarmaa. Mitä jos näen auringonsäteiden välkehtivän hänen hiuksissaan viimeistä kertaa? Mitä jos en enää saisi tuntea hänen tuoksuaan? Mitä jos tämä kosketus on viimeinen ja iho jää kaipaamaan juuri hänen ihonsa lämpöä, elämän liekkiä sen alla? Miten kukaan voi astua likaisilla jaloillaan niin pyhälle alueelle, uhata puhaltaa lepattavan liekin pois, riistää lupauksen huomisesta?

Nyt yhtäkkiä ja yllättäen hänet on saatu kiinni. Keskenkasvuinen, taimi vaivainen. Missä on viha ja voitonriemu? Vain hämmennys ja ihmetys: ei montaa vuotta omiani vanhempi. Mitä tapahtui? Miksi hän halusi uhata viattomia? Voisivatko omatkin lapseni jonain päivänä tehdä niin? Miten sen voi estää?

Mitä hänelle tapahtuu? Mitä meille muille tapahtuu? Jäämmekö me ajelehtimaan, muutummeko katkeriksi, tuleeko meistä välinpitämättömiä? Mitä yhteisöllemme tapahtuu? Mitä tapahtuu turvallisuuden tunteelle? Luottamukselle? Huomiselle? Tuleeko särkynyt ehjäksi?

Tätä kirjoittaessani on tullut varmempi olo. Me pääsemme tästä eteenpäin. Muistamme ehkä entistä väkevämmin rakastaa tässä hetkessä ja olla läsnä, kuunnella, koskettaa. Eikä se rakkaus saa rajoittua pelkästään omiimme. Huominen ja tulevaisuus asuu rakkaudessa.

                                   If came the hour - Secret Garden