Helsinki

Olin jossain vaiheessa kesää poikien kanssa Helsingissä. Sade rummutti tasaiseen, kun seisoimme kolmostien pysäkillä odottamassa OnniExpressiä saapuvaksi. Helsingissä kuitenkin iltapäivä aukeni aurinkoiseksi, joten päätimme hilpaista turistilippuinemme metrolla ja bussilla Korkeasaareen. Iltapäivä oli mukava ja eläimet kuvauksellisia. Tuttujakin tavattiin yllättäen.

Vanha karhulinna ja sen kaltereiden välistä aukeneva näkymä Tuomiokirkolle
oli jotenkin pysäyttävä ilmestys tällaiselle pihkasilmälle.

Helsingin vierailumme aikana kävimme myös Seurasaaressa, joka oli aikanaan nuoruudessani se paikka, jossa lievitin koti-ikävääni ja elvytin erakkoani betoniviidakkoahdistuksen keskellä. Muistin kyllä, että olin aina pitänyt Seurasaaresta, mutta käynti ylitti silti odotukseni. Jännä tunne kuin vuodet olisivat pyyhkiytyneet välistä pois ja kuitenkin nyt olin siellä perheellisenä ja poikani kokivat ensimmäistä kertaa niitä asioita, jotka joskus olivat arkipäiväisiä minulle. Tunnelma oli jotenkin haikeansuloinen. Tunnistin vahvasti myös onnellisuuden tunteen, sen jännän "näin on hyvä" -tunnelman. Kuin näkisi kulkemiaan polkuja monta risteystä taakse päin ja hymyilisi hyväksyvästi menneisyydelleen ja lämpimästi tämänhetkiselle elämälle. 

Seurasaaren vierailun merkittävin eläinkohtaaminen tapahtui variksen kanssa. Se oli ikäänkuin saaren vartija ja seuraili vaivihkaa meitä ja hätyytti lokkeja, jotka yrittivät kurmoottaa ruokapalasta haaveilevia sorsanpoikia. Aika hassu persoona linnuksi.