Metsän syli

Metsä otti minut syliinsä eilen ja tänään. En löydä ilmiölle muuta nimitystä. Kokemus oli mystinen ja tunteisiin vetoava, henkistyttäväkin jollain tapaa.

Lähdin eilen lapsuuden maisemissani kävelylle kameran kanssa. Halusin ottaa vähän omaa aikaa ja saada puhua luonnon kanssa hiljaista vuoropuheluani. Lähdin kävelemään pitkin metsäautotietä. Ihan alunperin oli tarkoitus mennä eräälle "Niitulle", jonka takana, pienen mäennyppylän katveessa tapaavat kurjet pitää majaa. Paikka on vaivannut minua lapsuudesta saakka. Niitun ja mäennyppylän välissä on leveä, musta oja enkä ole koskaan ylittänyt sitä. Maasto on aika soista. Mäennyppylän takaa kuuluu aina kurkien huutoja ja olen ollut varma, että siellä aukenee "toinen maailma". Nyt ajattelin olevani kyllin näppärä päästäkseni viimein ojan yli. Näppäryyteni loppui kuitenkin lyhyeen, sillä tie niitulle oli kasvanut umpeen, muuttuen lopulta sellaiseksi tiheiköksi ettei siitä päässyt millään järjellä läpi. Sain vinkin kaivaa sisäinen hirveni esiin ja painella ryskyen läpi, mutta löysinkin sisäisen kultaturkkisen karhuni ja käännyin mörähtäen takaisin ja jatkoin metsäautotien suuntaan.

Maisemat olivat muuttuneet vuosien varrella aika paljon. Muistin, että metsäautotien varressa metsä oli suht nuorta ja välillä runsainkin avohakkuin rökitettyä. Nyt metsä tuntui vanhalta ja koskemattomalta. Olin kävellyt jo jonkin matkaa, kun kuului iso kepin risahdus. Ketään ei näkynyt missään. Ihmettelin metsän läpi vedettyä uutta sähkölinjaa.Yhtäkkiä ihan lähelleni lehahti talitiainen ja tuntui kuin se olisi ottanut kontaktia. Samassa lintuja alkoi lehahdella lähelle, kuin ne olisivat avanneet maailmansa minulle ja olisin mennyt jostain portista sisään. Samassa puussa talitiaisen kanssa lenteli hippiäinen ja puun runkoa nousi puukiipijä.

 Muistelin, että uuden sähkölinjan vieressä ollut painauma olisi ikivanhan pyörätien pohja ja lähdin seuraamaan sitä metsään ajatuksenani, että se veisi minut pitkämäisen järven rantaan vanhan sillan jäänteiden luo. Oli kuin olisin kulkenut unessa. Lintujen äänet täyttivät tajuntani ja sieltä täältä kuului erilaisia ääniä. Katselin ihmetellen ympärilleni ja näpsin kuvia sieltä-täältä. Välillä tuntui kuin minua olisi seurattu katseella jostain puiden tai mättäiden takaa.

 Talitiainen lensi ihan viereeni, katsoi kohti ja lauloi. Seisoin sen vieressä pitkän aikaa ja se selitti ja selitti minulle asiaansa.

 Lopulta rasahdukset, tömähdykset ja rikki revityt muurahaispesät saivat minut arvelemaan, etten olisikaan ainoa pihkasilmä niillä woodeilla. Kuljin hitaasti ympärilleni katsellen, mutta tunnistin itsessäni myös pienen pelon ja päätin palailla rauhallisesti takaisin metsäautotielle. Tuumasin, että laulamalla saisin olla suht rauhassa. Niinpä laulaa luikauttelin kulkiessani ja yllätyksekseni tuntui kuin linnut olisivat vastailleet lauluihini ja tulleet vielä lähemmäs.

Metsäautotien reunassa joku lintu lauloi hyvin kauniisti ja lauloimme pitkän dueton. Jokin ihmeellinen yhteys meillä oli. Lintu lauloi ja lauloi ja kääntelehti oksallaan. Minä lauloin ja kuvasin ja olin sekä liikuttunut että kiitollinen. Arvelin lintua pikkusiepoksi, mutta kyllä se vaan taisi punarinta olla tuokin.

Viimein jatkoin matkaani. Minulle jäi joistain metsän lintujen äänistä ja varjojen lehahduksista vahvasti sellainen tuntu, että siellä saattaisi majailla myös kuukkeli. Se jääköön arvoitukseksi.

Jatkoin kävelyäni edelleen muutaman kilometrin ja kuljin takaperoisesti polkua, jota olen usein unessani kulkenut toiseen suuntaan. Unessa olen kulkenut lapsuudenkodistani kohti "tuntematonta ja synkkää" vanhaa kärrypolkua kaivolta eteenpäin, ojat ja metsät ovat synkentyneet ja sillat hapertuneet kotoa kauemmas siirtyessä. Nuo unet ovat hyvin symbolisia, vaikka perustuvatkin todellisiin maisemiin ja lapsuuden muistikuviin, niissä olen varmaankin kulkenut alitajuntani porttien läpi yhä syvemmälle tuntemattomaan ja ehkä pelottavaankin. Näistä unista johtuen tuo polku on minulle hyvin merkityksellinen. Kuljettuani melkein kaivolle saakka polkua, tuli toinen hetki, jona linnut yhtäkkiä lehahtelivat äännellen luokseni. Samein katsein tähyilin missä niitä näkyy. Ilta-auringossa kylpi suuri, vanha koivu. Se tuntui hehkuvan valkoista kultaa. Ja sen oksissa leikki pyrstötiaisia. Muutaman sadan metrin päässä lapsuudenkodistani! Minä tuijotin suu auki, kuvasin ja kuuntelin ja upposin taas ihan toiseen maailmaan. Kokemus oli mykistävä.

Jatkoin kotiin päin voimakkaiden elämysten kävelyltä ja kuvasin vielä ilta-aurinkoa vasten piirtyviä puita. Miten kauniina ne piirtyivät suunnatonta kirkkautta vasten. Ja miten onnellinen koin olevani, vaikka saman päivän aamuna olin itkenyt kipeytyneitä silmiäni ja kuljin kävelyni hoitosalvasta samein silmin.

Tänä aamuna oli pakottava tarve päästä uudestaan liikenteeseen kameran kanssa. Jätin muun talonväen vielä nukkumaan ja hiivin kamera kaulassa ovesta ulos. Ulkona odotti lintujen äänien täyteinen maailma. Kurjet eivät olleet eilisen tapaan aitan takana pellolla, mutta kuovipariskunta kaarsi peltojen yli ja huusi mennessään, palokärki pärryytti vimmatusti puuta lammen luona, rastaat huiluttelivat ja taivaanvuohen siipien päkätys kuului jostain metsän rajasta.

Saunan nurkalla odotti yllätys. Kaunis laulu. Kaunis lintu. Nyt jo pihan tuntumassa saakka. Ja tuntui kuin se olisi laulanut juuri minulle. Antoi kuvata ja laulunsa laulettuaan lähti.

Kuljin ohi riihen, yli vainion ja päädyin lammen rantaan. Ajattelin näkeväni lammella tutun joutsenparin, mutta siellä koikkelehtikin jotain muuta. Oli sinne joutsenkin käyntikorttinsa jättänyt.

Päivällä halusin käydä isän ja mieheni kanssa soutelemassa. Olen surrut sitä, että järvi ei ole enää entisensä. Lapsuudessani ja nuoruudessani se oli enemmänkin erämaajärvi, jonka lähes jokaisen niemen, notkelman, karikon ja rantakiven olin kolunnut moneen kertaan. Idylli särkyi ollessani lukioikäinen. Yhtenä talvisena päivänä kuului hirvittävä moikina järven takaa. Hiihdin katsomaan. Paikoista pyhimpään oli tehty moottorikelkkareitti. Moikina rikkoi hiljaisuuden viikonloppuisin, talviloma-aikaan myös arkisin. Turhaan sujuttelin isän eräsuksilla järven yli. Luonto ei ollut enää koskematon. Enää ei löytynyt metsäkanalintujen kieppejä, jälkiä joista saattoi päätellä ketun tai ilveksen hyökänneen toisen eläimen kimppuun, puhdasta, ehjäpintaista hankea ja puiden hiljaista huminaa, joka vastasi hiljaiselle hiihtäjälle toistuviin kysymyksiin luotettavasti aina samalla tavalla.

Nyt järven rannat ovat täynnänsä mökkejä ja järven takana kulkee sekä sähkölinjat että mökkitiet. Järveä soutaessa uudisasukkaat tulevat kädet lanteilla laiturilleen katsomaan kuka kehtaa heidän näköpiirissään airoa pitkin vettä solisuttaa. Enää ei pystytetä telttaa samaan niemennokkaan (josta karhu kerran minut ja lapsuudenystäväni ajoi takaisin veneelle -silloin tuli tehtyä uusi ennätys soutunopeudessa), ei päästetä venettä ajelehtimaan laineiden liplatukseen ja lojuta kokassa puolitajuttomassa tilassa pilvenlonkareiden kulkua seuraten. Ei rantauduta sinne minne huvittaa, tarvota suopursun tuoksuisessa metsämaastossa ja haistella Pikku-Kallen venetervan säilytyspiiloa.

Mutta on sinne saapunut muitakin uudisasukkaita. Tavi on tuonut järvelle uudenlaisen villisorsan valituksen ja tänään löysimme telkkien lähettyviltä vähän isompiakin lintuja. Isokoskelopariskunta siellä ui ja välillä uintinsa lomassa paistatteli päivää ja suki sulkiansa järjestykseen. Huvittavaa asiassa on se, että näin juuri toissayönä unta, jossa ikkunaa päin lensi isokoskelo maha edellä, siivet sivuilla ja vihaisesti silmiään pyöritellen. Unessa tosin tulkitsin linnun tukkasotkaksi, mutta tänään valokuvauksen jälkeen asiaa selviteltyäni vakuutuin, että kyseessä on isokoskelo. Ja onnekseni hieman hillitympi kuin unessa ollut.

Pihakeinussa Pääsiäiskahveja nautiskellessa mieheni tuumasi verkkaan, että mikäköhän lintu se tuolla tavoin taivaalla lekuttaa. Hyvähän sitä oli siinä ollut ihmetellä aikansa, kun minä istuin häntä vastapäätä ja selin koko näkymään. Nopeasti sain itseni ylös keinusta ja katsomaan mikä kumma siellä aurinkoa vasten lentää.

Enpä tiedä vieläkään. Olisiko tuulihaukka?

Eilisestä jäi vielä jotain mieleen muhimaan. Siellä metsäautotien varressa, kohdalla jossa joskus kauan sitten oli metsätyömiesten parakki, oli näky joka sai minut hyvin mietteliääksi. Mitäpä luulet, kauanko kestää ennen kuin tuo tuosta maatuu?