Murhaaja

Niin alkaa taas lähestyä Pääsiäinen. Aluksi tuntui, että se on tänä vuonna kovin myöhään. Sitten kuitenkin se tuntui tulevan kovin nopeasti muiden kevättohinoiden jälkeen. Outoa, että huhtikuu on jo puolivälissä. Kevät on parhaimmillaan. Tämän päiväisellä kävelyllä huomasin, että jotkut pellot alkavat jo vihertää. Alhonlahden lintulajit näyttävät lisääntyneen, tosin tänään oli vaikea nähdä niitä tarkemmin. Kameraunohduksen vuoksi muistiin kirjoitettakoon, että näimme yhdessä puussa ison kyyhkyshahmon. Se oli hieno näky ja saa luvan tallentua sielun sopukoihin kauniina muistikuvana. Upea näky oli myös kun kyyhky lopulta lehahti ylitsemme ja teki eriskummallisen syöksyn ennen metsän pimentoon katoamistaan.

Meillä lapset tykkäävät vielä virpoa ja oksia valmistettiin Palmusunnuntaille huolella. Olen ajatellut sen niin päin, että jotakin tuo oksa saattaa ilahduttaa pitkään jos omat sormet eivät enää taivu näpertelyyn, mutta silmä nauttii katsella. Ja onpa nuo virpomispalkkiotkin olleet täällä päin niin ruhtinaallisia, että oksankin sietää vastineeksi olla lämmöllä tehty.

Tänä vuonna meitä kohtasi yllättävä höyhenkato, joten oksiin sai soveltaa paljon parjatusta lahjanarusta lisäkoristeita. Maanantaina harmaan päivän innoittamassa siivouspuuskassa koinkin sitten huvittavan yllätyksen, kun silmäni osuivat varaston hyllyssä olevaan pussiin, jossa luki "pääsiäinen". Pahaa aavistellen avasin pussin ja siellähän niitä höyheniä oli kasapäin viime pääsiäiseltä säästettyinä. Vein sitten samaan pussiin tältä vuodelta yli jääneitä pääsiäisrunoläpysköitä. Onpa jotain valmiiksi ensi vuodeksi -kun vaan muistaisi sitten kun aika on.

Omasta huushollista jouduin viemään pajun oksat pois, silmiä on kirvellyt muutaman päivän siihen malliin. Eivät ne silmät tykkää enää nuotiosavustakaan. Ja tänään päivällissalaattiin sipulia pilkkoessa kirveli niin, etten enää ollut varma oliko valuva vesi kirvelyn aikaansaamaa vai jo kipuitkua. Toivottavasti on kyse ohimenevästä ilmiöstä vaikka pahaa pelkään, että tämä herkkyys on nyt tullut jäädäkseen. Ei auta kuin sopeutua ja niellä harmistus.

Lintusistakin olen saanut pari kuvaa räpsästyä, vaikka pari herkullisinta tilannetta on päässyt kameraa pakenemaan. Punarinta on monta kertaa käynyt pihanurmikollamme ja pensaassa pyrähtämässä ja jatkanut nopeasti matkaansa. Tänä aamuna olin sulkenut työhuoneen kaihtimen kirkkaan auringonpaisteen vuoksi. Yhtäkkiä kuulin toiseen huoneeseen erikoista linnun laulua joka kävi vähän vaativaksikin. Hiippailin työhuoneeseen avaamaan kaihtimen katsoakseni kuka siellä komentaa. Punarinta siinä katsoi ikkunan alla hetken silmiin ja pyrähti sitten tuttuun tapaan tiehensä ennen kuin ehdin edes kurottautua kameraan päin. Eilen hätyytin sen järripeipon kanssa hengailemasta. Järripeipon nähtyäni otin kameran ja siirryin ikkunan ääreen, samassa näin punarinnan ja huudahdin ilahtuneena: "sinäkin tulit taas!" - ja sen siliän tienhän ne sitten menivätkin. Ei kuvaa. En ehtinyt edes avata kameraa. Niin että niistä ei kuvaa.

Naapureilla on pihassa monta pönttöä ja minäkin olen saanut lainata riemua pönttöjen läheisyydessä viihtyvien lintujen seuraamisesta. Tässä on pikkuvarpuspariskunta kotioven edessä pohdiskelemassa sisustuksellisia yksityiskohtia.

Vihervarpusella ja pikkuvarpusella oli pihatuijassamme juttutuokio, jonka keskeytti joku syvemmällä tuijassa räpiköinyt stalkkeri. Kai se huudahti niille välikommenttinsa keskustelun alla olevaan asiaan.

Peippo ja sinitiainen vaihtoivat myös kuulumisia. Juttua lensi arvatenkin menneen talven säästä ja ilmojen pitelystä. Taisipa siinä tulla Kyrösjärven jäätilannettakin päiviteltyä. Ja: "voi voi tätä talonväkeä, kun menivät korjaamaan lintulaudan ennen aikojaan pois. Nyt joudutaan maasta noukkimaan eväämme. Pah!"

Miten syyttävä ilme peipposella.

Se katsoo silmiin murhaajaa.

Kehtaanko kertoakaan miten pieni ja herkkä sielu minulla toisinaan on? Menin tänään itkuparkua töihin tapettuani matkalla peipposen.

Ajotiellä noin puolen metrin korkeudella tien pinnasta kävi kaksi peipposta kisaa keskenään. Kiinnitin niihin huomioni jo varhain, miten ne lentelivät kuin tanssikuvioin. Ne näyttivät jotenkin niin onnellisilta ja toisiinsa uppoutuneilta. Olin kuitenkin ihan vakuuttunut siitä, että ne huomaisivat autoni -varsinkin nyt kun sen laakeri vonkuu vakuuttavammin kuin huhtikuun kollikissa. Vaan eivät ne huomanneet. Ne olivat niin leikkinsä lumoissa, että jatkoivat vaan pyrähtelyään. Kun tajusin tilanteen, pystyin vaan huudahtamaan niille, että väistyisivät nyt viimein. Peilistä näin, miten toinen linnuista jäi maahan makaamaan. Toista ei näkynytkään enää missään. Siihen loppui se lintusten iloinen ja huoleton kisailu. Ja minä jatkoin vesissä silmin töihin.

Myöhemmin päivällä tuli sellainen mielleyhtymä, että lapset käyttäytyvät usein kuin nuo kisaavat peipposet. Omiin hauskoihin juttuihinsa uppoutuneina eivät aina tajua varoa vaaroja. Monessa kohtaa tien päälläkin saa olla paljon varjelusta ja autolla liikkujien valppautta mukana, jotta vältytään enemmiltä vahingoilta.

Olen minä jo jotenkin päässyt ylitse traumaattisesta aamustani. Ystävä lohdutti, että peippo kuoli varmasti onnellisena. Intouduttiin siitä sitten jatkokehittelemään peipposen onnellisuuden syvintä olemusta tai syytä.

Ei siitä sen enempää.