Minulla ja harakalla on historia. Se juontaa jo yli kymmenen vuoden taa, jolloin minulla kasvoi yrttiruukussa mansikoita. Kesän ensimmäistä, isoa mansikkaa, oli odotettu kypsyväksi. Sekä minä että harakka kyttäsimme sitä -tietoisina toisistamme. Yhtenä kauniina aamuna päätin, että nyt on aika valmis. Tänään mansikka on riittävän punainen, jotta voin mennä sen poimimaan ja nauttia siitä juhlallisesti. Elämäni ensimmäinen itse kasvattamani mansikka. Ei muuta kuin sandaalit jalkaan ja ovesta ulos ---Pihakiveyksellä lepäsi irti revittynä kauniin punainen mansikka, josta oli huolellisesti otettu suupala ja tuo suupalan aukko jätetty näkyviin. Pihakuusessa harakka nauroi. Se nauroi niin katketakseen. Jatkossa ymmärsin toki suojata verkolla yritteliään yrttiruukkuni. Mutta harakan nauru jäi ikuisiksi ajoiksi kaihertamaan.
Yhtenä kesänä viljelin -tai luulin viljeleväni- huvimajan seinustoilla parvekelaatikoissa herneitä, salaattia ja joitakin yrttejä. Yhtenä kauniina päivänä joku oli tehnyt sadonkorjuun ennenkuin siemenet olivat alkaneet edes itää. Yhdessä parvekelaatikon nurkassa oli läjä herneitä, toisessa nurkassa läjä joitain muita siemeniä. Saatoin kuvitella harakan muikean ilmeen, kun se tarkkaili minua etäämpää. Siitä lähtien parvekelaatikoissa on töröttänyt puisia varrastikkuja kuin kiväärinpistimiä eri ilmansuuntiin. Ei ole näkynyt harakoita laatikoita kaivelemassa -mutta omakin viljelyintoni jotenkin laantui siihen.
Monena kesäisenä sadepäivänä tunnelma on tiivistynyt näkymään huvimajassamme. Huvimajan ikkuna-aukon salmiakkisäleikössä on istunut harakka hartiat kyyryssä sadetta pitämässä. Onhan siinä näkymässä ollut jotain hellyyttävääkin. Ja koen omantunnontuskia päädyttyämme muovittamaan huvimajan ikkuna-aukot. Paikkansa kai harakallakin, tässä maailmassa.
Yhtenä kesänä harakka huvitteli järjestämällä minulle aamuherätyksiä. Se tanssi peltikatollamme kukonlaulun aikaan. Ääni oli sama kuin varmaankin olisi jos luuranko tanssisi katolla. Häirintää. Tahallista häirintää.
Yhtenä talvena toimin harakan personal trainerina. Harakka kun tykkäsi käydä lintujen talipalloa syömässä ja minä en sen ahneudesta niin pitänyt, kävin nostamassa talipalloa aina vähän korkeammalle ettei harakka enää yltäisi siihen. Ja harakka hyppi ja hyppi ja treenasi ja treenasi. Aina siitä tuli vähän parempi ja jouduin nostamaan talipalloa vielä korkeammalle. Meillä oli selvästi meneillään peli, jossa kumpikin odotti toisensa seuraavaa siirtoa. Jossain vaiheessa kyllästyin talipalloon ja lintulaudaksikin hankimme sellaisen, ettei harakka sieltä niin vaan saisi pieksättyä heti kaikkia siemeniä maahan. No, harakalla on keinonsa. Läheiseltä sähkölangalta (joka itse asiassa kuvassakin näkyy) se otti hyvän vauhdin ja syöksyi narun varassa roikkuvaa ruokintatelinettä päin. Ja taas varisi siemenet maahan. Semmoinen harakka se.
Nykyisin meillä vallitsee pihapiirissämme herrasmiessopimus. Frakkitakki ei ruokaile silloin kun minä olen näkösällä. Se tietää pienestä sormen napautuksesta ikkunaan, että on viisaampaa lähteä. Myös pikkulinnut tietävät sen. Jos istun keittiön ikkunan ääressä askareisiini syventyneenä enkä huomaa harakan häirinneen pikkulintujen ruokarauhaa, joku pikkulinnuista -yleensä talitiainen- tulee kurkkaamaan keittiön ikkunasta ikäänkuin muistuttaen, että jotain pitäisi tehdä. Silloin napautan ikkunaa, harakka häipyy, ja samassa pikkulinnut lehahtavat tyytyväisinä pihatuijan suojista takaisin syömään. Sama kuvio voi toistua puolen tunnin aikana useita kertoja.
Jos ihan rehellinen olen, joudun tunnustamaan, että meissä kummassakin on tapahtunut iän ja tottumuksen myötä jotain pehmentymistä. Kyllähän minä sen tiedän, että silloin kun kaipaan lohdutusta ja ikävöin, kun toivon satakielen viimein laulavan tai punarinnan hyppivän pihanurmella vointiani tarkistamassa, se on harakka joka ei petä. Se on katsovinaan minua huolestunein ja välittävin silmin -ja sitten nauraa ilkikurisesti päälle. Ehkä se on sen tapa muistuttaa, että elämä jatkuu ja naurun kanssa se jatkuu hivenen kevyempänä. Hetkittäin tosin en sen sarkasmia jaksaisi ymmärtää. Tekisi mieli puuskahtaa sille: "ymmärtäisit sinäkin joskus olla hiljaa!".
Tälle kuvan harakalle kaikki kunnia ja kiitos. Se on juoksuttanut minua päiväkausia pitkin taloa ikkunalta ikkunalle. Aina olen ehtinyt avata kaihtimen, irrottaa kameran linssinsuojuksen ja rasauttaa kameran päälle, ehkä vähän zoomatakin -ja sitten se on lehahtanut huolettomin siiveniskuin karkuun. Lopputulemana olen aina huudahtanut: "perhanan harakka!" -ja mies on huudahtanut toisesta huoneesta: "mitä sanoit?". Tänään tuo harakka oli tuossa sähkölangalla sen näköisenä (juoksutettuaan minua ensin kuvauksellisten asentojensa perässä hyvän tovin), että ota nyt se kuvasi sitten. Ehätin kaksi otosta räppäistä ja vasta sitten se lähti. Vähän vielä tarkemmin olisin halunnut kohdentaa. Mutta ymmärrän toki olla frakkitakille tästä tarjoamastaan mahdollisuudesta kiitollinen. Ehkä teetän siitä kanvaasitaulun seinälle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Ilahdun, jos jaat ne kanssani!