Aikanaan, kun kolmoishermosärkyni syytä tutkittiin, magneettikuvauksesta tuli kait jokin virhetulkinta. Sain puhelun, jossa sanottiin, että pääni alueen ontelot ovat täysin umpeen varjostuneet ja laitetaan kiireellinen lähete korva-, nenä- ja kurkkutautien poliklinikalle. Se oli olevinansa viimeinen kevät se. Sopivasti olimme molemmat jäämässä työttömäksikin, joten tuumasimme... noh... että "mitäpä" tässä. Jos tässä elämässä haluaa jotakin kokea, ei kannata odottaa. Huomista ei ehkä tulekaan. Niinpä sijoitettiin viimeiset tilimme vanhaan asuntovaunuun ja nostettiin kytkintä. Isoveljeltä pääsi röhönauru, kun tuumasin puolikepeästi, että jos sitten lähtee koti alta niin onpa ainakin asuntovaunu jossa asua. Se oli elämämme paras ratkaisu! Siitä lähtien olemme ymmärtäneet elämästä nauttimisen arvon ja ahmineet maisemia, uskaltaneet heittäytyä hitusen rohkeammin ja "juosseet käsi kädessä vastatuuleen". Sitä muuten oikeastikin teemme, muttei kerrota sitä kellekään.
Niinpä hiljalleen visuaalisten ilojen toteuttaminen on muodostunut minulle keinoksi kestää tämä elämän muu arvaamattomuus ja se, etten pysty päättämään jokaisesta asiasta. Silmän ilot ovat minulle kivunhallintaa ja elämänhallintaa.
Sain lapsena tädiltäni lintukirjan ja yhden linnun kuva jaksoi kerta toisensa jälkeen kiehtoa minua. Miten voi linnulla olla noin värikäs, raidallinen nokka? Lunni. Sen linnun nimen opin luultavasti heti talitiaisen jälkeen.
Lunni palasi kummittelemaan pari vuotta sitten. Ensin näin unia. Sitten näin unia. Sitten katselin kuvia. Sitten näin lisää unia. Viime keväänä matkustimme laivalla Ruotsiin. Matkalla näin unta, että kaksi lunnia tuli Tukholmassa kadunkulmassa vastaan. Niin siinä unessa mietin, että pitipä Tukholmaan saakka tulla päästäkseen näkemään lunnin. Tiesinhän minä oikeassa elämässä, että tuolla pohjoisen Norjan rannikolla ne lähimmät riekkuu. Mutta unta seuraavana päivänä astuimme sisään Tukholmalaiseen lelukauppaan ja siellä muovieläinten hyllyssä tönötti kaksi muovista lunnia. Pakkohan sellainen oli ostaa. Sitä vaan en tänä päivänä ymmärrä mikä pihiyskohtaus sai jättämään toisen lunnin sinne hyllyyn. No, lunnikuume kohisi niin vahvana, etten saanut pidettyä sitä enää hallinnassa. "Nähdä lunni ja kuolla" tai jotain sinne päin.
Niin alkoi salapoliisin työ ja sain selvitettyä missä niitä varmimmin näkee. Sitten alkoi pehmitystyö ja rahankeruu ja valmistelut. Ja viimein kesällä päästiin matkaan. Voi sitä euforian tunnetta, kun auton sivu-sivupeilistä heijastui pala asuntovaunun kylkeä ja poutapilvinen taivas. Vapaus. Unelmat. Lunnit.
Päästiin tosi lähelle. Kompuroitiin monen esteen yli ja saatiin rahat vaihdettua ja tiet silotettua. Asuntovaunu jätettiin sinä aamuna aikaisin Suomen puolelle Nuorgamin leirintäalueelle ja lähdettiin autolla kohti Varanginvuonoa ja Vardøta. Maisemat oli huikeat ja mieli sellaisessa flowssa, ettei koskaan aiemmin. Kuvittelin jo mielessäni, miten tirauttaisin ilon itkut nähdessäni ensimmäisen raitanokan. Matkalla näimme joitakin sateenkaaren pätkiä ja pohdiskelin, että jatkossa varmaankin jokainen sateenkaari assosioituu lunnin nokkaan.
No, niinhän se tekee. Assosioituu lunnin nokkaan. Taisin unohtaa siinä tohkeissani, että sateenkaari on siitä hassu kangastus, että se etääntyy kun sitä lähemmäs pääsee. Ei sitä voi tavoittaa. Ei tavoitettu lunniakaan. Muutama kymmenen kilometriä ennen määränpäätä kuopuksemme yllättäen oksensi autoon. Sitä oli kaikkialla. Hänen vatsakipunsa oli sitä luokkaa, että arvelimme auton putsauksen jälkeen suuntaavamme kohti lähintä suomalaista sairaalaa. Pysähdyimme Nessebyn kirkon niemelle. Kuopus sai hetken olla pitkällään auton takapenkillä ja minä menin esikoisen kanssa jaloittelemaan ja nieleskelemään itkua ja pettymystä.
Siellä tuulisella niemennokalla oli hetki aikaa miettiä. Sateenkaari siellä meille hymyili ja säätila vaihtui nopeasti aurinkoisesta synkäksi. Ei se ollut pelkästään lunni. Se oli toivo. Se oli se tunne, että hallitsen elämää, että olen jossakin kiinni, että olen tilanteen päällä vaikka nieleskelemistä on. Se lunni merkitsi paljon enempää kuin vain raitaista nokkaa. Katselin sitä kirkkoa siinä, tunsin tuulen ohimoillani. Minua kylmäsi sisältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Ilahdun, jos jaat ne kanssani!