Veden alla

Veden alla.

Tänään on ollut sukeltelupäivä muistojen suhteen. Niin siinä käy kun aloittaa kirjoittamisen. Sukeltelua aiheutti myös se kun päädyin tässä yhtenä päivänä vastaamaan kolmoishermosärkyä koskevaan kyselyyn.

Siinä kysyttiin myös sitä, onko tauti tuonut mukanaan itsetuhoisia ajatuksia. Vastasin kuin ohimennen
[x] kyllä
[  ] ei
ja heräsin vasta kohdan täytettyäni sen asian vakavuuteen.

Nyt siitä voi jo kertoa, pari vuotta sitten ei. Minulla oli ollut juuri pahin kipurökitys jonka olen koskaan kokenut. Se oli alkanut kiirastorstaina saaden minut kauhomaan linja-autopysäkiltä lunta suuhuni. Perjantaina se muuttuikin pysyväksi. Kuvittele, että syöksyt Näsinneulasta kasvot edellä asfalttiin. Kuvittele, että sinua pahoinpidellään ja pahoinpidellään kasvoihin ilman että menetät tajuntaasi tai turrut. Kuvittele, että revontulet eivät loimota taivaassa vaan kasvojesi luissa, ihon alla, syvällä sisälläsi. Kuvittele, että kasvosi on kytketty sähkövirtaan ja sinua kidutetaan tasaisin iskuin, joiden taustalla raatelee koko ajan tasainen, mutta elävä kipu. Kuvittele, että kipu saa sinut hakkaamaan päätäsi auton ikkunaan. Kuvittele, ettet pysty kivultasi puhumaan. Kuvittele, että kaikki muu toiminto lakkaa, et pysty keskittymään mihinkään, vain kuola valuu suustasi. Kuvittele helvetti maan päälle.

Sitä rökitystä kesti noin viikon. Sain siihen Taysista okskarbatsepiinia ja Panacodia. Yhdessä ne toivat sen verran apua, että pystyin hetken nukkumaan kohmelossa, tosin jonkun ajan kuluttua kipu ajoi minut nopeasti ylös uusiin mittoihin räjähtäneenä. Söin samalla pahoinvointilääkettä, koska Panacod ei tahtonut millään pysyä sisälläni ja sai minut voimaan todella heikosti.  Hetki hetkeltä okskarbatsepiini alkoi saavuttaa hoitovastettaan ja päästä kivusta niskan päälle. Kunnes yhtenä kauniina aamuna iholleni ilmestyi yliherkkyysreaktio. Se oli luku sinänsä, mutta ihan oma lukunsa oli se, että jouduin lopettamaan lääkityksen saman tien ja jäin tyhjän päälle.

Silloin en tiennyt, että kipu loppuisi samaan hetkeen yliherkkyysreaktion ilmestymisen kanssa. Olin kauhuissani, lamaantunut. Yritin vain olla ja nukkua ja olla ajattelematta, niin näköalaton olo oli, en pystynyt kuvittelemaan minkäänlaista tulevaisuutta. En mitään.

Niihin aikoihin näin unen. Siinä unessa juoksin pyssymiestä pakoon jollekin laiturille ja totesin, että kohta minut tapetaan. Laiturilla oli myös nuori mies valkoisessa pukupaidassa. Hän katsoi minua hymyillen, hänen katseensa oli rauhoittava. Sitten hän sanoi: "Minä en pelkää. Meri on aina ollut minun ystäväni." ---Ja niin hän hyppäsi laiturin puisen reunakaiteen yli valkoinen paidanlieve lehahtaen läpikuultavana kuin lokin siipi. Minä katsoin vihreänsinistä vettä ja ymmärsin. Ihmettelin miten en ole koskaan hoksannut samaa asiaa. Meri on ystävä.

Jotain se uni minusta rikkoi. Oli aiemminkin ollut niin, että kipujaksoina elämännälkä ja kuolemankaipuu kävivät piiritanssia keskenään. Niin ristiriitaista kuin se onkin, kova kipu saattaa tuoda hetkellisiä kuolemanajatuksia vaikka elämä muuten olisi täyttä ja hyvää ja onnellista. Mutta tuon  unen tuoma tunne oli jotain ihan uutta. Se oli kutsu. Se oli lupaus. Minulla oli työ rakentaa vasta-ajatuksia, vakuuttaa itseni siitä, että vielä on kortteja katsomatta. Se oli melko itkuista aikaa. Ehkä vahvimmin sain sidottua itseni elämään kuuntelemalla äitiyteen liittyviä lauluja. Hiljalleen kiskoin itseni takaisin elämään, läheisten ja ystävien tukemana. Joku lukija saattaa joskus tunnistaa tästä jotain tuttua, kun kerron, miten ovelleni tuotu Toivon Tähti sai minut muistamaan luonnon eheyttävän voiman.

Jos olisin tiennyt sen, mitä tiedän tänä päivänä, en olisi ollut niin epätoivoinen ja ahdistunut. Huomisesta ei koskaan tiedä. Minä olen saanut siitä saakka elää melko kivutonta elämää. En voi tietää kauanko tämänkertainen karkumatkani jatkuu, mutta ehkä minäkin tulen ajan mittaan ovelammaksi vastapeluriksi. Ehkä me saamme jonain päivänä kuulla mullistavista keksinnöistä trigeminusneuralgian l. kolmoishermosäryn hoidon saralla. Ehkä WHO jonain päivänä kuulee hiljaisen toivon täyttämän rukouksemme, vaikka viime syksynä se ei sitä tehnyt.

Tällä hetkellä minun oveluuksiani ovat mm. jäätelön syömisen välttäminen, kuumien juomien ja ruokien välttäminen, kasvojen suojaaminen kylmältä ilmalta, saunan kuumuudelta suojautuminen ja ylipäänsä voimakkaiden lämpötilavaihteluiden välttäminen, hampaan kaulan hermoja suojaavan hammastahnan käyttäminen.

Kuolemantoivo

Tuska tuskan perään
kuolemantoivoon herään.
Jälkeen kivun rauhoittuneen
vaipuu toivo syvään uneen.

Voi sallithan toivoni nukkuvan?
Pelkään elämännälän hukkuvan
kesken hyvän elämän.
Minä tahdon enemmän. 


Samoihin aikoihin tuon unen kanssa oli meneillään Voice of Finland -laulukilpailu ja siinä Jesse Kaikuranta lauloi kappaleen "Veden alla". Sitä en pysty vieläkään kuuntelemaan täysin kuivin silmin.


"...sä saat mun salaisen voiman
nyt heräämään enää
en tahdo piiloon mä juosta
en aina takertua, päästän irti nyt
aion karata

kuuletko kun veden alla mä
huudan ääneen sen kaiken
ihanan, vapauttavan
janottavan, kiperän
pelottavan, uuden..."


Jesse Kaikuranta - Veden alla