Ote vapaudesta: Kivien kerääjä

Kivien kerääjä

Pieniä paloja ikuisuutta.

Eri värejä, eri muotoja,

eri kokoja, eri pintoja.

Siksi kai haluan jokaista koskea,

kantaa palaa ikuisuudesta mukana.

Yksi suurimpia saavutuksiani: jätin tämän kiven ilahduttamaan seuraavaa löytäjäänsä.

Kuulun kivienkerääjien heimoon. Niin kuuluvat myös lapseni. Saatan viihtyä tuntikausia rantakivikossa istumassa, katselemassa ja koskettelemassa erilaisia kiviä. Matkan varrella olen opetellut irrottautumaan halusta ottaa jokainen kaunis kivi mukaani muistoksi. Ei se oppiminen kivutonta ole ollut. Vuosia sitten se vaati niskojeni kipeytymisen ja rannikkolaivurin raikkaan naurun. Jostain syystä häntä huvitti se näky kun lähdin palailemaan telttaretkeltä rinkka täynnä kiviä. Laiturille astelu oli epävakaata, koska rinkka painoi minua takakenoon. En vaan ollut keksinyt minkä kiven voisin jättää rannalle. Rikos on onneksi jo vanhentunut. Muisto ei.

Ehätin jopa lunnireissullamme kuopuksen vaatteita meren rannassa huuhdellessani nähdä monta hienoa kiveä. Arkisemmillakin retkillä askellus saattaa viivähtää jos jalkojen juurella on paljon aarteita. Keräämistäni kivistä olen pystynyt vuosienkin päästä tunnistamaan mistä mikäkin kivi on halunnut mukaani. Nyt tunnistaminen on vaikeampaa kun kiviä on kerääntynyt vuosien ja lasten innon myötä niin paljon. Mutta kivet ovat minusta matkamuistoina ikiarvoisia. Pitää vaan tarkkaan miettiä milloin kiven mukaan ottaminen on viisasta ja luonnonarvollisesti oikeutettua.

Tutustuin eilen lauluun "Taivaanpii" ja se toi elävästi mieleen viime kesäisen pohjoisen reissumme. Niin, sen lunnireissun juuri. Olimme seikkailemassa jylhässä tunturimaisemassa. Siirryimme yhdestä paikasta toiseen, kun kuopuksemme yhtäkkiä muisti valkoisen kiven jonka oli nähnyt edellisessä paikassa ja joka olisi pakko saada mukaan. Ei siinä auttanut kuin palata takaisin ja puolisen tuntia etsiä kivikosta sitä ainoaa oikeaa. Onneksi mieleeni oli sattunut painumaan paikka, jossa poika kiveä ihaili. Se kivi on meillä kunniapaikalla.

Yksi mielenkiintoisimpia näkemiämme kiviä on sellainen, joka muistutti ilmiselvästi kivikautista kvartsi-iskosta. Olimme nakanneet sen syrjempään kivikasaan rantahietikolta esikoisen manattua särmikästä kiveä joka teki haavan hänen jalkapohjaansa. Myöhemmin luimme sillä paikalla olleen kivikautista asutusta ja sieltä löytyneen lukemattomia kivikautisia kvartsi-iskoksia. Huikea tunne. Olimme koskettaneet samaa kiveä, jota joku ihminen vuosituhansia sitten oli myös koskettanut. Niinkuin aika välistä olisi kadonnut tai ollut vain kerrostumaa. Minulla on lapsesta saakka ollut palo löytää ikiaikaisia ihmisasumuksia, jokin siinä varhaisessa historiassa kiehtoo.