Aamu Alhonlahdella

Heräsin aikaisin aamulla enkä saanut unta. Minua vähän jännittää tuleva päivä ja mietiskelin aamuyön unenutuisina tunteina mihin oikein olen taas pääni pistänyt. Toisaalta olen innoissani, pääsen tekemään jotain sellaista millä uskon ja toivon olevan jokin merkitys. Jos onnistun, jätän yhden sellaisen jalanjäljen elämästäni, jollaisten jättämisen koen tekevän elämästäni merkityksellisen. Merkillinenhän se jo onkin. Mutta minua jännitti ja tuntui, etten ole valmistautunut riittävän hyvin. Sellainen tunne tosin vaivaa minua, vaikka olisin tehnyt kaiken mahdollisen etukäteen. Päätin sitten lähteä kävelemään, koska tiedän että kävellessä ajatukset usein jäsentyvät ja selkiytyvät. Ja jos ei muuta, mieli tulee tyytyväisemmäksi ja on sitä kautta valmiimpi päivän koitoksiin.

Olen lapsellinen, tiedän. Tilaisuuden noin oivasti koittaessa oli pakko saada kuvata oma varjokuva. Jokin luonnonilmiö. Pyryharakka? Metsän Omena? Pihkasilmä.

Alhonlahti on paikallinen lintuparatiisi. Harmi vaan, että sen lähistöllä ei ole lintutornia, josta ihmetellä mitä kaikkea ruovikon seasta löytyy. Kaulushaikaran kumean pulloon huutelun olen sieltä kuullut ja silloin tällöin kesäisin kohoaa pari sorsahahmoa taivaalle ja vaimea "ääp-ääp" kuuluu jostain katsealueen katveesta. Tällainen tavallinen tallaaja joutuu tyytymään jyrkässä autotien mutkassa tiirailuun ellei arvaa kenenkään pellolle mennä. Minä en ole arvannut. Niinpä kävelin tien laitaa ajatuksenani, että näin aamuvarhaisella lahdelta voisi tavoittaa kameraan myös joutsenia.

En ollut liikkeellä yksin. Taivasta halkoi useita lintuparvia, välillä isoinakin ryppäinä. Välillä pari-kolme sorsalintua lensi matalammalla pitäen ääntä itsestään. Taustalla kuului kyyhkysen kujerrusta, peipon laulua, tiaisten ilottelua, tikan pärryytystä (jota tosin ensin palokärjeksi luulin).

Kannatti taivaltaa. Oli siellä joutsenia. Ja sorsia ja yksi telkkä joka tuntui kuvittelevan olevansa joutsenten adoptoima.

Kohteliaisuuden vuoksi -ja siksi koska mielestäni jokainen luontokappale on arvokas omana itsenään- päätin ottaa kuvan myös näiden vesilintujen taustalle puihin ilmestyneistä variksista. Vähän hämmästyin kun zoomasin kameralla lähemmäs:

Ehkä sain siinä samalla pienen opetuksen. Kannattaa katsoa vähän tarkemmin ennenkuin tekee yksioikoisia päätelmiä.

Takaisin kotiin päin käännyttyäni lensi lahden yli vielä matalalta joutsenten saattue. Voi miten niiden huilu soi -ja miten yhtäkkiä alhaalla vedessä olevat joutsenet vastasivat niille ja ne vaihtoivat kaihoisat vuorosanat keskenään kunnes ylilentäjät katosivat metsän rajan taa. Minä halusin niin osallistua keskusteluun, sieluni yritti niin töräytellä trumpettiaan, mutta pihisi vaan asfalttitien rajassa. Minäkin olen täällä! Minäkin rakastan kevättä! Minäkin olen iloinen siitä, että te löysitte tänne!