Kurjet ja hävittäjä

Tänään lipsahtikin ulkoilupainotteiseksi päiväksi. Saattelin aamulla kuopuksen kouluun ja jatkoin siitä ystävän ja pienokaisensa kanssa kävelylle. Kävelyltä palattua hotkaisin voileivän, vaihdoin saappaat ja suuntasin kulkuni määrätietoisesti kohti paikkaa, josta olin kuullut bongarien kulkevan Alhonlahden suuntaan.

Ihan kuin pellon pinnasta olisi erottunut kaksi eläinhahmoa. Mietin jo, että pari peuraako siinä oleilee. Kunnes ne lähtivät lujaa. Pari jänistähän siinä oli. Meillä olikin melkoinen seikkailu. Aina tasaisin väliajoin samaiset jussukat säntäsivät uudelleen karkuun. Mikä lie niiden korvat tukkinut, kyllä minun saappaistani ihan kuultavissa oleva maiskahdus lähti pellonreunan savessa.

Kevään ensimmäiset töyhtöhyypät viihtyivät myös pellolla, samoin kuin liuta naakkoja ja harakoita. Olinpa näkevinäni yhden punarinnankin pyrähtelemässä. Kuvasta vaan tuli huono, mutta yhä vaan uskottelen itselleni sen olleen punarinta.

Oli niin ihanan rauhaisaa ja kaunista ja hiljaista.

Jonkun aikaa.

Sitten taivaan täytti kumu ja pauhu. Vaisto meinasi pakottaa painautumaan risukkoon suojaan. Korviin sattui. Katseeseeni osui huikea näky. Viisi hävittäjää lähestyi tasaisena rivinä taivaalla. Kohotin kameran ja aloin zoomata. Mitä ihmettä? Ne olivatkin kurkia.

Kurjet vaihtoivat järjestystä kuin sotilasparaatin kuviomuodostelmassa ja kiersivät kehää taivaankannella. Ihan kuin niiltä olisi mennyt suunnistuskyky siinä hävittäjien metelissä. Yhteen kuvaan sattui osumaan sekä kurjet että hävittäjä samaan aikaan.

Minä kuvasin ja kuvasin ja kyynelvana valui poskellani. Siellä minä pellon reunassa pauhasin yksinäni hävittäjille. Että kehtasivatkin tulla häiritsemään luonnon rauhaa.

Hävittäjien loittoonnuttua hetkeksi kurjet löysivät uudestaan suunnan ja jatkoivat matkaa.

Kauempana talon vanha isäntä oli seisahtuneena huussin seinustalle katsomaan mikä siellä pellon ja ruovikon rajassa liikehtii. Ehkä pauhuni oli ylittänyt lopulta hävittäjienkin äänen. Kun joitakin toveja myöhemmin ohitin hänen taloaan, hän tuli pihamaalle kysymään tunnistanko mitä lintuja siinä tien toisella puolella pellolla oleilee. Kurjeksi oli katsellut, kanadanhanhiksi korjasin ja hän kiitti kohteliaasti. Juttu kääntyi hävittäjiin. Vanha isäntä alkoi muistella aikaa, jona koneista tippui pommejakin. Lähistöllä yhden talon metsään tiemmä niitä oli ropissut. Tuumasin, että toivottavasti sellainen aika ei enää koskaan palaa. Isäntä vastasi toiveikkaana, melkein kuiskaten, että eiköhän ihminen ole jo siitä viisastunut. Kunpa olisikin niin.

Huomasin, että kuopuksen koulupäivä alkaa olla jo lopuillaan. Lisäsin vauhtia savisiin saappaisiini. Koulun lähellä oli pysähdyttävä vielä kuvaamaan pienellä lammella uivia joutsenia. Vielä pieni loppukiri ja osuin risteykseen samaan aikaan kuin kuopuskin kaverinsa kanssa. Nelisen tuntia siinä hujahti. Eipä tullut tänään siivottua kotia, ei. Mutta ehkä siivosin verisuonia ynnä muuta. Ajatuksianikin. 

Hilasin mielikuvieni ilmatorjuntatykit takaisin hallin nurkkaan pölyttymään, pystyen kuitenkin yhä vieläkin ymmärtämään sitä tuntematonta vaaria, joka joskus muutama vuosi sitten joutui syytteeseen ilmatorjuntalaitteiden hallussapidosta jonkun lennoston lähettyvillä.