Karhu

Lapsena pelkäsin karhuja. Kuljin koulumatkaa useita kilometrejä melko harvaan asutulla seudulla. Aamuhämärissä metsän kivet ja kannot alkoivat elää ja näyttää karhuilta.

Jossain vaiheessa varttuessani näin ensin unen, jossa kaksi karhunpentua laskeutui erästä itselleni merkittävää harjun rinnettä alaspäin. En muista siitä unesta juuri muuta kuin sen vaikuttavan tunnelman. Myöhemmin näin unta, että kohtasin karhun samalla kohtaa ja kesytin sen, meistä tuli ystävät. Ratsastin karhulla kylän halki, oikoen koivikoista joita en tiennyt ennen olleenkaan.

Jotenkin siitä karhusta sitten kehittyi sellainen itselleni tärkeä eläin. Ehkä se liittyi omien pelkojeni voittamiseen, sisäisten voimavarojen löytämiseen, siihen, että uskalsin kohdata pelottavat asiat silmästä silmään. Jotain tuttuuttakin löytyi ajan mittaan. Elämä heitteli, mutta karhu pysyi elämässäni mukana aina jollain tapaa.

Vuosituhannen vaihteessa tuli ajankohtaiseksi ottaa tatuointi, niinkin syvälliseltä pohjalta kuin tueksi toiselle tatuointia haluavalle. Mietiskelin kovasti mikä tatuointi olisi niin minua, etten vanhana kurttuisena muorina sitä katuisi ja raaputtaisi ihoani puhki. Päädyin karhuun. Tatuointiliikkeiden valmiissa malleissa ei vaarattoman näköisiä karhuja ollut -ainoastaan sellaisia pesästään keihäin heräteltyjen näköisiä tai sellaisia, jotka saavat oluen makuun mieltyneet tilaamaan uuden tuopin. Lopulta sopiva kuva löytyi netistä ja sitä muokattiin hieman sopivammaksi. Lisättiin se korpikuusen kränäkin sinne taustalle ja kuu tai aurinko taivaalle mollottamaan.

Ajattelin, että karhu saa muistuttaa minua siitä, että olen pohjimmiltani aina yksin, etten laskisi liikaa kenenkään varaan vaan muistaisin sen, että pitää pärjätä itsekseenkin. Ehkä se sai muistuttaa minua myös aavistuksen verran siitä, että tarvitsen myös omaa tilaa ja rauhaa. Olen sosiaaliseksi ajautunut erakko.

Karhu oli vielä vereslihalla ihollani, muovikelmun alla, kun tutustuin sattumalta prinssiin joka ratsasti valkealla ratsulla ajeli harmaalla Volvolla. Prinssiin, jonka olin ajatellut elävän vain saduissa.

Sydämeni vaito
nukkuu unta Ruususen.
Onni puhdas, aito
liekö valhe haaveiden?

Moni prinssi taisi
otsaani koskettaa
-vaan kuka minut saisi
hereillä jaksamaan?

Hetki tutustumisen jälkeen sain odottamatta tekstiviestin, joka meni suurinpiirtein näin: "Olen mustasukkainen sille pandalle vai mikä lie sun ihollasi kun se saa kulkea koko loppuelämän sun mukanasi."  Vastasin lakonisesti jotain siihen tapaan, että ihan turha kadehtia karhua, se on ihan yhtä yksinäinen kuin minäkin ja siksi sen ihooni piirrätin.

En tiedä onko hän katunut hetkellistä mustasukkaisuuskohtaustaan, mutta ainakin minulla on ollut kaikki nämä vuodet hauskaa. On menty ylämäkiä ja alamäkiä (puhumattakaan siitä puuduttavasta tasamaasta), elämän kipeimmissä kohdissa kumpikin vuorollamme ihmetelty kulmat kohoillen miten toinen on yhä vaan siinä vieressä, miten rakkaus vaan syvenee, miten yhdessäolo on aina vaan viihdyttävämpää.

Ei liene uutinen, että esikoisemme näytti syntyessään ihan karhunpojalta. Kuopus seurasi isoveljen esimerkkiä omalla vuorollaan. Joskus on leikillisesti ajateltu, että karhun seuraksi pitäisi tatuoida kaksi pikkukarhua ja yksi iso. Mutta kaulassa ne minulla kulkevat, korussa jonka sain kun "pesue oli valmis".

Pari vuotta sitten ostin erilaisista karhutarinoista kertovan kirjan ja löysin siitä vaikuttavan runon "Tyttö ja tanssiva karhu". Youtuben arkistot toivat sen esiin Anneli Saariston laulamana.